torstai 26. joulukuuta 2013
Perseestä...
Seelalla todettiin spondyloosi 13.12.2013, kuvat lähtivät kennelliittoon lausuttavaksi. Lausuntoa odotellessa pidetään nyt pidempi agilitytauko ja mietitään harrastusten jatko kaikessa rauhassa. Kurjalta tuntuu, eipä siitä mihinkään pääse.
Haukkuvaaran valmennukset 4 & 5
3. kerta jäi välistä työkuvioiden takia, mutta tämmöistä touhuttiin:
- Ohjaustekniikoiden perusosaaminen on olemassa koiralla ja ohjaajalla.
- Putkijarrut muistutettavien listoille.
- Valssien rytmittäminen on vaikeaa.
- Keinulla kivaa itsenäisyyttä koiralla
Viimeisellä kerralla ajatus oli All-in:
- Olipa vaikeaa!
- Tyytyväinen olen koiran estehakuisuuteen
- Lopulta löytyi rytmitys
- Kepeillä ihan kivaa työskentelyä vaikka ei ihan heti itsenäisyys riittänyt
- A selkeästi tarvitsee työstämistä
- Pitäisi olla tekemättä koiran puolesta asioita
- Putkijarrut oli super
- Ohjaustekniikoiden perusosaaminen on olemassa koiralla ja ohjaajalla.
- Putkijarrut muistutettavien listoille.
- Valssien rytmittäminen on vaikeaa.
- Keinulla kivaa itsenäisyyttä koiralla
Viimeisellä kerralla ajatus oli All-in:
- Olipa vaikeaa!
- Tyytyväinen olen koiran estehakuisuuteen
- Lopulta löytyi rytmitys
- Kepeillä ihan kivaa työskentelyä vaikka ei ihan heti itsenäisyys riittänyt
- A selkeästi tarvitsee työstämistä
- Pitäisi olla tekemättä koiran puolesta asioita
- Putkijarrut oli super
tiistai 26. marraskuuta 2013
Haukkuvaaran valmennukset 1 & 2
Haukkuvaarassa ( http://www.haukkuvaara.fi/) alkoi viiden viikon Tiia Vitikaisen vetämä valmennusryhmä.
18.11. päästiin Seelan kanssa tuuraamaan Annaa ja Pipsaa ja kun sitten eilen iltavuoro vaihtui aamuksi ja uusi lista näytti vihreää valoa, niin Seelan kanssa nyt sitten tehdään neljän viikon valmennusmatka agilityn ihmeellisessä maailmassa. Vaikka edellinen postaus jo lyhyesti kuittasikin 1. treenin, niin laitetaas nyt vähän tarkemmin.
Ensimmäisenä tehtiin pientä itsetutkiskelua, tavoitteista ja muutenkin.
Päätavoite tämän koiran kanssa oli oikestaan vaikeaa miettiä. En vielä tiedä enkä osaa ajatella mihin kaikkeen meistä ehkä joskus on, joten konkreettinen ja mahdolliseksi näkemäni ja ylöskirjaamani tavoite on Seelan valioituminen agilitystä.
Muut tavoitteet on ohjaajan parempi liikkuminen, käännösten parantaminen, ohjaajan teknisen osaamisen ja rohkeuden parantaminen. Ja nää kaikki tavoitteet varmaan yhdessä olis sitä, että päästäisiin tekemään hyvää, nopeaa, rohkeaa ja hauskaa agilityä, jossa koiran on helppo lukea ohjaajaa ja jossa kumpikin hoitaa tonttinsa yhtä hyvin (ja kumpikin hoitaisi ne hyvin).
Tavoitteiden tiellä on varmaan ensisijaisesti etenkin kisoissa näkyvä ohjaajan jännitys, joka nostaa koiran vireen sfääreihin ja sitten meistä tulee semmoinen pelasteleva, toisilleen karjuva akkapari joka ei puolin ja toisin a) hoida omaa tonttiaan b) luota siihen että toinen hoitaa. Katsokaa vaikka se nollavoittorata ( https://www.youtube.com/watch?v=AqEZmqTLlEk ) , niin tämä näkyy aika konkreettisesti.
No se mikä on positiivista on se, että mehän tehdään näistä puutteista huolimatta tosi hyvää tulosta. Joku varmuus täytyy olla olemassa, vuosi sitten noustiin kolmosiin, meillä on 46 starttia kolmosissa, 13 nollatulosta, joka sisältää 3 x tuplat. Jotenkin pystytään pakka saamaan sen verran kasaan. Ehkä se on sitä että tunnen koiran ja tiedän miten se pitää viedä silloinkin kun nupit ja volyymi on kaakossa. Koen että tietyllä tavalla mun ja Seelan paketti on kasassa ja tunnen koirani hyvin. Seela on hyvin oppinut tai hyvin koulutettu monilta osin.
Ja agility on siis meistä molemmista mukavaa. Vaikka on tavoitteita, niin se ei oo se pääasia. Pääasia on ollut ja tulee olemaan se, että homman pitää olla mukavaa ja motivoivaa kummallekin.
18.11. ratapiirros, Tiia Vitikainen
Ensimmäisellä kerralla käytiin läpi lähinnä ohjaajien tekniikkaosaamista.
3 ennakoiva valssi
4 pakkovalssi-valssi
5 vastaanottovalssi
7 takaakierto-niisto
8 pakkovalssi-valssi
10-13 ennakoivat, peruuttavat valssit, ohjaaja liikkuu metrimerkintojen 6-8 välissä koko ajan, eikä lähde mutkittelemaan
14 vastakäännös
15 takaakierto-niisto
17-18 persjättö
20 vastaanottovalssi
21-24 pakkovalssi-valssit
26 takaakierto
27 (toim. huom. 27 ratapiirroksessa väärällä puolella) linjaus
Ja sitten mitä huomattiin ja opittiin...
- Aino oppi ylipäätään tekniikan pakkovalssi-valssi, käytti sitä ensimmäistä kertaa ja sehän sujui just eikä melkein.
- persjättöjen kanssa ongelmana on varmasti (ja tiedetysti) ollut väärä ajoitus ja periaatteessa väärä valmisteleva osuus. Liike ja katse vie koiran esteen yli, mutta vastaanottava puoli jo valmiina "ylhäällä" reilusti ennen hyppyä, jolloin koira voi ennakoida mihin ohjaaja sen tahtoo. Saatiin varmaan meidän historian paras perjsjättö aikaiseksi. Jee.
- en ollut myöhässä, uskotaan nyt kun sanotaan, että syynä se, että tekninen osaaminen on riittävän hyvää. Lähden periaatteessa tarpeeksi ajoissa liikkeelle ja osaan tehdä perustekniikat aikalailla hyvin. Pientä viilausta tietysti löytyy aina.
- Pelkällä vedolla 21-24 ei ole Seelalla muistissa. Voi että, se oli ensimmäisiä "oikeita" juttuja mitä Seelalle tehtiin ja eipä ole tullut pidettyä yllä. Kuten ei paria muutakaan juttua, jos oikein ajatellaan (ja niitä paria juttua *sylkkäri* jota ei oo koskaan oikeesti tullut opetettua. )
- Rytmitys toimi ja ylipäätään yhteistyö koiran kanssa toimii hienosti. Näinhän se on.
- Rohkeutta vaan itselle lähteä tekemään ja koittamaan!
2. Treenikerta 25.11.2013, rata Tiia Vitikainen
Esteosaamisen asioita. Rimat oli tapissa. Pieni haittatekijä oli Mallan lenkillä rampauttava ohjaaja, jonka oikea pohje oli tuhannen päreinä... hyvin silti selvittiin.
Aloitettiin putki-puomi erottelulla, koiraa pidettiin niiden välissä ja pelkällä suullisella käskyllä pyrittiin saamaan koira oikealle esteelle. Ja Seelahan lähti puomille (ei tosin rohjennut juosta loppuun asti kun en lähtenyt mukaan) ja sitten myös putkeen. Sanallinen erottelu löytyy siis.
Sitten tehtiin pyöreä valkoinen rata. Ensin sainkin koiran putkeen, kun 4 käännös levisi, eikä käskyä tullut. Kun käsky tuli, niin koira korjasi välittömästi puomille. Hieno Seela!
Pyöreä musta rata:
Muurin palikat olivat herkillä lentämään ja pituuden päällejuoksu hankala, Seela lähtee ohjaajan mukaan, ei lukita pituutta. Hyppää korrektisti ja sujuvasti esteet.
Valkoiset neliöt:
Kepeille tehtiin leijeröinti "käännetyllä pakkovalssilla" eli ohjaaja juoksee esteen 6 puolelta, mutta esteen kohdalla vaihtaa suunnan peruuttamiseksi, josta niistää koiran kepeille. Seela teki just eikä melkein, kun käännyin. Jos kääntyminen tuli myöhään, ohjaajan liike vei koiran (ihan oikein) putkeen. Toimi superhyvin.
Mustat neliöt:
A:lla koira tuli läpi. Miksipä: a) vire oli tosi korkea kun oli saatu rallittaa b) ohjaaja jäi paljon jälkeen. Kappas, kuulostaapa kovin paljon meidän kisaradoilta.
Vastaanottovalssi 5 tuntui vaikealta rytmittää, eka yritys sai koiran sinkoamaan okserin kautta renkaalle (hyvä Seela!) sitten jo päästiin keinulle, josta päällejuoksun kautta maaliin.
Ja lopputulema:
- Koiralla on olemassa putki-kontaktierottelu melkolailla vahvana
- Rimojen kanssa ei ongelmaa
- Korkeaa muuria tulisi harjoitella
- Pituuden harjoittelua pitäisi lisätä
- Kepeille hakeutuminen treenattavaksi asiaksi, hullujen juttujen opettaminen kepeillä!
- Koira aavistuksen ohjaajahakuisempi kuin estehakuisempi, mutta periaatteessa tasapaino on hyvä
- Meidän työskentelyssä on paljon positiivista: koiralla hyvä koulutustaso, hyvä vire, ja hyvä rytmi, näkee kuulemma että ohjaaja tietää koiransa.
KONTAKTIT
- Seelalla on treenikontaktit ja kisakontaktit
- Kisakontaktit muutettava treenikontakteiksi. PISTE.
- Yhden tavoitteen taktiikka: seuraavien kisojen tavoite vain treenikontaktit ja treenifiilis.
Tätä siis tavoittelemme sunnuntaina Jyväskylässä ja itsenäisyyspäivänä Joensuussa.
Niin joo, Karkin päänmenoksi suunnitteilla keppien takaperinketjuttaminen sitten kun se aika on. Jännää.
MUITA KUULUMISIA
Päätin myös näin veronpalautusten alla, että en aio uhrata ajatustakaan sille paljon lajiin on tänä
vuonna mennyt rahaa. Tai koiriin. (muuten ajatusrimpsu alkaisi: Karkki 1200e, lennot 300e, lekurikäynnit, fyssarit, kisat, bensat, vaatteet, lelut, kaksi valmennusryhmää, muut koulutukset... joooooooo, ei. )
Seelalle varattu virallinen selkäkuvaus 13.12. ja Mallalle sterkkaus 10.12.
Lisäksi koko kolmikko menee osteopaatille Tammikuussa. Nämäkin selkeästi ilmaisia toimituksia kaikki.
18.11. päästiin Seelan kanssa tuuraamaan Annaa ja Pipsaa ja kun sitten eilen iltavuoro vaihtui aamuksi ja uusi lista näytti vihreää valoa, niin Seelan kanssa nyt sitten tehdään neljän viikon valmennusmatka agilityn ihmeellisessä maailmassa. Vaikka edellinen postaus jo lyhyesti kuittasikin 1. treenin, niin laitetaas nyt vähän tarkemmin.
Ensimmäisenä tehtiin pientä itsetutkiskelua, tavoitteista ja muutenkin.
Päätavoite tämän koiran kanssa oli oikestaan vaikeaa miettiä. En vielä tiedä enkä osaa ajatella mihin kaikkeen meistä ehkä joskus on, joten konkreettinen ja mahdolliseksi näkemäni ja ylöskirjaamani tavoite on Seelan valioituminen agilitystä.
Muut tavoitteet on ohjaajan parempi liikkuminen, käännösten parantaminen, ohjaajan teknisen osaamisen ja rohkeuden parantaminen. Ja nää kaikki tavoitteet varmaan yhdessä olis sitä, että päästäisiin tekemään hyvää, nopeaa, rohkeaa ja hauskaa agilityä, jossa koiran on helppo lukea ohjaajaa ja jossa kumpikin hoitaa tonttinsa yhtä hyvin (ja kumpikin hoitaisi ne hyvin).
Tavoitteiden tiellä on varmaan ensisijaisesti etenkin kisoissa näkyvä ohjaajan jännitys, joka nostaa koiran vireen sfääreihin ja sitten meistä tulee semmoinen pelasteleva, toisilleen karjuva akkapari joka ei puolin ja toisin a) hoida omaa tonttiaan b) luota siihen että toinen hoitaa. Katsokaa vaikka se nollavoittorata ( https://www.youtube.com/watch?v=AqEZmqTLlEk ) , niin tämä näkyy aika konkreettisesti.
No se mikä on positiivista on se, että mehän tehdään näistä puutteista huolimatta tosi hyvää tulosta. Joku varmuus täytyy olla olemassa, vuosi sitten noustiin kolmosiin, meillä on 46 starttia kolmosissa, 13 nollatulosta, joka sisältää 3 x tuplat. Jotenkin pystytään pakka saamaan sen verran kasaan. Ehkä se on sitä että tunnen koiran ja tiedän miten se pitää viedä silloinkin kun nupit ja volyymi on kaakossa. Koen että tietyllä tavalla mun ja Seelan paketti on kasassa ja tunnen koirani hyvin. Seela on hyvin oppinut tai hyvin koulutettu monilta osin.
Ja agility on siis meistä molemmista mukavaa. Vaikka on tavoitteita, niin se ei oo se pääasia. Pääasia on ollut ja tulee olemaan se, että homman pitää olla mukavaa ja motivoivaa kummallekin.
18.11. ratapiirros, Tiia Vitikainen
3 ennakoiva valssi
4 pakkovalssi-valssi
5 vastaanottovalssi
7 takaakierto-niisto
8 pakkovalssi-valssi
10-13 ennakoivat, peruuttavat valssit, ohjaaja liikkuu metrimerkintojen 6-8 välissä koko ajan, eikä lähde mutkittelemaan
14 vastakäännös
15 takaakierto-niisto
17-18 persjättö
20 vastaanottovalssi
21-24 pakkovalssi-valssit
26 takaakierto
27 (toim. huom. 27 ratapiirroksessa väärällä puolella) linjaus
Ja sitten mitä huomattiin ja opittiin...
- Aino oppi ylipäätään tekniikan pakkovalssi-valssi, käytti sitä ensimmäistä kertaa ja sehän sujui just eikä melkein.
- persjättöjen kanssa ongelmana on varmasti (ja tiedetysti) ollut väärä ajoitus ja periaatteessa väärä valmisteleva osuus. Liike ja katse vie koiran esteen yli, mutta vastaanottava puoli jo valmiina "ylhäällä" reilusti ennen hyppyä, jolloin koira voi ennakoida mihin ohjaaja sen tahtoo. Saatiin varmaan meidän historian paras perjsjättö aikaiseksi. Jee.
- en ollut myöhässä, uskotaan nyt kun sanotaan, että syynä se, että tekninen osaaminen on riittävän hyvää. Lähden periaatteessa tarpeeksi ajoissa liikkeelle ja osaan tehdä perustekniikat aikalailla hyvin. Pientä viilausta tietysti löytyy aina.
- Pelkällä vedolla 21-24 ei ole Seelalla muistissa. Voi että, se oli ensimmäisiä "oikeita" juttuja mitä Seelalle tehtiin ja eipä ole tullut pidettyä yllä. Kuten ei paria muutakaan juttua, jos oikein ajatellaan (ja niitä paria juttua *sylkkäri* jota ei oo koskaan oikeesti tullut opetettua. )
- Rytmitys toimi ja ylipäätään yhteistyö koiran kanssa toimii hienosti. Näinhän se on.
- Rohkeutta vaan itselle lähteä tekemään ja koittamaan!
Esteosaamisen asioita. Rimat oli tapissa. Pieni haittatekijä oli Mallan lenkillä rampauttava ohjaaja, jonka oikea pohje oli tuhannen päreinä... hyvin silti selvittiin.
Aloitettiin putki-puomi erottelulla, koiraa pidettiin niiden välissä ja pelkällä suullisella käskyllä pyrittiin saamaan koira oikealle esteelle. Ja Seelahan lähti puomille (ei tosin rohjennut juosta loppuun asti kun en lähtenyt mukaan) ja sitten myös putkeen. Sanallinen erottelu löytyy siis.
Sitten tehtiin pyöreä valkoinen rata. Ensin sainkin koiran putkeen, kun 4 käännös levisi, eikä käskyä tullut. Kun käsky tuli, niin koira korjasi välittömästi puomille. Hieno Seela!
Pyöreä musta rata:
Muurin palikat olivat herkillä lentämään ja pituuden päällejuoksu hankala, Seela lähtee ohjaajan mukaan, ei lukita pituutta. Hyppää korrektisti ja sujuvasti esteet.
Valkoiset neliöt:
Kepeille tehtiin leijeröinti "käännetyllä pakkovalssilla" eli ohjaaja juoksee esteen 6 puolelta, mutta esteen kohdalla vaihtaa suunnan peruuttamiseksi, josta niistää koiran kepeille. Seela teki just eikä melkein, kun käännyin. Jos kääntyminen tuli myöhään, ohjaajan liike vei koiran (ihan oikein) putkeen. Toimi superhyvin.
Mustat neliöt:
A:lla koira tuli läpi. Miksipä: a) vire oli tosi korkea kun oli saatu rallittaa b) ohjaaja jäi paljon jälkeen. Kappas, kuulostaapa kovin paljon meidän kisaradoilta.
Vastaanottovalssi 5 tuntui vaikealta rytmittää, eka yritys sai koiran sinkoamaan okserin kautta renkaalle (hyvä Seela!) sitten jo päästiin keinulle, josta päällejuoksun kautta maaliin.
Ja lopputulema:
- Koiralla on olemassa putki-kontaktierottelu melkolailla vahvana
- Rimojen kanssa ei ongelmaa
- Korkeaa muuria tulisi harjoitella
- Pituuden harjoittelua pitäisi lisätä
- Kepeille hakeutuminen treenattavaksi asiaksi, hullujen juttujen opettaminen kepeillä!
- Koira aavistuksen ohjaajahakuisempi kuin estehakuisempi, mutta periaatteessa tasapaino on hyvä
- Meidän työskentelyssä on paljon positiivista: koiralla hyvä koulutustaso, hyvä vire, ja hyvä rytmi, näkee kuulemma että ohjaaja tietää koiransa.
KONTAKTIT
- Seelalla on treenikontaktit ja kisakontaktit
- Kisakontaktit muutettava treenikontakteiksi. PISTE.
- Yhden tavoitteen taktiikka: seuraavien kisojen tavoite vain treenikontaktit ja treenifiilis.
Tätä siis tavoittelemme sunnuntaina Jyväskylässä ja itsenäisyyspäivänä Joensuussa.
Niin joo, Karkin päänmenoksi suunnitteilla keppien takaperinketjuttaminen sitten kun se aika on. Jännää.
MUITA KUULUMISIA
Päätin myös näin veronpalautusten alla, että en aio uhrata ajatustakaan sille paljon lajiin on tänä
vuonna mennyt rahaa. Tai koiriin. (muuten ajatusrimpsu alkaisi: Karkki 1200e, lennot 300e, lekurikäynnit, fyssarit, kisat, bensat, vaatteet, lelut, kaksi valmennusryhmää, muut koulutukset... joooooooo, ei. )
Seelalle varattu virallinen selkäkuvaus 13.12. ja Mallalle sterkkaus 10.12.
Lisäksi koko kolmikko menee osteopaatille Tammikuussa. Nämäkin selkeästi ilmaisia toimituksia kaikki.
tiistai 19. marraskuuta 2013
Jaa... mikä motivaatio?
On tullut viime aikoina mietittyä kovasti agilityä ja motivaatiota. Laji tuntuu iskevän harrastajiin aika tiukasti nahan alle ja niin onnistumiset kuin epäonnistumiset koetaan täydellä tunteella. Ja hyvähän se on, siitä intohimosta lajin suhteenhan se kertoo, enkä pidä sitä huonona.
Mutta.
Usein tuntuu että lajissa tehdyt saavutukset olisi vaan niitä nollia. Mitä nopeampia ja mitä kovempaa porukkaa jää taakse, sen parempi. On tietty odotus siitä, että nyt kun minä tämän koiran (paremman kuin edellisen!) otan ja koulutan niin sitten tie on auki näin näin ja näin. Kisaura alkaa tuossa, ja tuolla ollaan kolmosissa. Opetan koiran tasan näin näin ja näin. Olen mustavalkoinen, olen teknisesti tarkka, teen hyvät pohjat jo pennulle ja käyn koulutuksissa. Sit ollaan huipulla. Mittaan, lasken ja suunnittelen. Ura on nousujohteinen.
Agility on laji jossa kilpaillaan muita vastaan. Jos suurista suunnitelmista jokin menee mönkään niin se tarkoittaa todennäköisesti sitä, että häviät niitä kovempia vastaan, niitä vastaan joilla ei tule takapakkeja, ei koulutuksellisesti, ei terveydellisesti, ei motivaation takia. Näyttämisen halu ja epäonnistumisen pelko alkaakin näytellä aika isoa roolia lajia harrastaessa. Ja kun muut voittaa, kun toisen koira pelasti sen ja sen kohdan ja oma ei. Tai kun toikin sai ihan ilmaitteeksi kaiken, kun koira on vaan niin hyvä. Ja meidän aika ois riittänyt siihen ja siihen ilman sitä yhtä rimaa tai kontaktia. Fokus omasta työstä ja tekemisestä häviää ihan äärettömän nopeasti, kun verrokkina on "ne muut".
Ja hyvähän tässä on siis itse kunkin puhua niin kuin tämä koskisi vaan jotain kolmansia persoonia. Mutta nämä on niin tuttuja ajatuksia, eikä edes kaukaa. Ja voi olla että ne samat ajatukset löytyy vielä nurkan takaa nenän edestä ja sit taas mennään. Tulee painetta, tulee näyttämisenhalua, tulee morkkis kun ei osattukaan ja tulee vitutus kun kisoissa ei onnistu. Sitten alkaa ottaa päähän omat koulutusvirheet, miksi en siinä vaiheessa huomannut, että asia x lähtee huonompaan suuntaan. Teinkö silloinkin kun koira ei ollut terässä, vaadinko liikaa, eikö oma pää tule ikinä kestämään vieraan kouluttajan edessä. Oon varmaan ainut joka kerta toisensa jälkeen treeneissä näyttää vaan niitä asioita joita ei osaa. Musta ei oo tähän, koirasta ei oo tähän. Seuraavan koiran kanssa otan tän huomioon.
Tulee ihan todella raskas olo palata noihin fiiliksiin. Muistan tulleeni niin Mallan kuin Seelankin kanssa joskus itkien treeneistä, kun olin niin pettynyt itseeni, ja siihen etten saanut näytettyä edes välähdystä siitä, minkä tiesin meidän osaavan. Onneksi peli on lyöty aina tavalla tai toisella poikki siinä vaiheessa.
Kun Mallan kanssa paine alkoi käydä omien korvien välissä kovaksi, niin se sairastui. Jouduin pohtimaan ison leikkauksen ja koiran lopettamisen välillä. Ja mitä mä siinä vaiheessa kuitenkin jossain takaraivossa murehdin, oli että ei oo totta, mä joudun lopettamaan agilityn. Meillä ei oo kun yks nolla (Laukaasta muuten, ja vuosi oli 2010, marraskuun 28.11. ja hävittiin Kiialle ja Ramsekselle tosi vähän ja sijoituttiin toisiksi), ja mitäs nyt.
Agility oli pakko jättää taakse. Kesällä 2011 Malla leikattiin ja vielä ennen leikkausta pidin mahdollisena että Malla ei tuu enää kotiin.
Sit kevättalvella 2012 Seela meinasi kuolla synnytykseen, istuttiin Carinan kanssa ja jaettiin pieni lasipullollinen jaffaa, eikä auttanut kun odottaa. Kesällä 2013 mä elvytin kauhuissani Karkkia hiekkakentällä, kun se oli jo kylmä ja sininen, ja olin varma että siihen ei enää henkeä saa. Sillä, ketkä meitä parempia on, ei yhtäkkiä ollut mitään merkitystä.
En toivo kellekään, että koira hajoo käsiin, tai että joutuu luopumaan harrastuksesta, enkä toivo tietenkään että kukaan joutuu koiraansa menettämään. Mutta niinä hetkinä kun laji ottaa vallan olis hyvä muistaa ne alkuperäiset syyt harrastaa tai ylipäätään pitää koiria. Ei kentälle mennä sen takia, että pääsis syyttämään itseään, tai että sinne mennään epäonnistumaan ja luovuttamaan. Eikö sinne pitänyt mennä pitämään hauskaa? Oppimaan uutta? Tekemään juttuja joita ei tiennyt pystyvänsä ja pysähtyä kattomaan kun joku hetki radalla osuu just kohdalleen ennen kuin pakka hajoaa taas atomeiksi. Sehän on just niin kuin pitää. Virheet ja mokat kuuluu lajiin. Niitä pitää tehdä kuukausikaupalla. Jopa vuositolkulla, eikä ne silti lopu. Tulee aina uusia. Mutta onko sen pakko olla niin masentava tai lannistava juttu? Eikö se oo päinvastoin lohdullista ja helpottavaa, että näin tää menee, ei pelkästään mulla vaan kaikilla. Eikö siinä vaiheessa vois kääntää katseen pois siitä mikä menee päin persettä ja kattoa sitä mikä ei mene. Että vaikka kaikki yritykset johonkin radanpätkään epäonnistui, niin hah, uskalsin yrittää enkä luovuttanut jo ennen yritystä.
Muistas huumorin ja leikillisyyden. Ja sen sijaan, että menis hallille tekee niitä juttuja mitä pitäs tehdä suunnitelmien mukaan, tekiskin jotain sikasiistiä. Yksi parhaita agitreenejä aikoihin oli viime viikolla Saijan kanssa, kun kentällä oli putkia ja hyppy siellä täällä, puolikkaat kepit. Tehtiin ihan mitä sattuu, ja ihan sama mitä koirat teki tai menikö ne just sinne, ne sai palkkaa. Tehtiin lyhyitä, ei-suunnitelmallisia juttuja. Ja koirilla oli hauskaa ja ohjaajilla oli hauskaa.
Sit lauantaina Katja Ojansivun koulutuksessa olisin halunnut mennä rataa mutta tajusin ettei oikeesti tartte, mä tartten neuvoja kouluttamiseen. Tehtiin yhtä hyppyä kolmosluokan koiralla, opetettiin ja harjoiteltiin palkan suuntaa. Eikä se ollut mikään epäonnistuminen, että se treeni meni niin. Miksi olisi? Oishan se ollut siistiä päästä vetämään se rata nollana ja saada kehuja ja ihailua (:D) osakseen, en mä sitä sano. Mutta sillon fokus olis ollut taas väärä.
Maanantaina Tiia Vitikaisen koulutuksessa sit 28 estettä, jotka piti vetää oikein, ei miten sattuu, ja tehdä töitä. Ei se ollut nolla ja silti joku vaan natsasi niin kuin piti. Seela teki täysin kuten ohjattiin, täysin niin kuin sen olen kouluttanut, juuri sillä intensiteetillä kun se parhaimmillaan tekee töitä. Yhden radan aikana näytettiin tasan se mitä osattiin (ja mitä ei) ja kun sitä katsoo, niin sitä osaamista onkin paljon. Vaikka joskus on pakko palata alkuun, ja vaikka joskus ei tuu mistään mitään. Jos ei ois sen kymmenen kertaa jäätynyt kun kouluttajan edessä jännittää, tai lentänyt kisoissa perseelleen tai heittänyt eräänkin bluumerleaussien kanssa varsinaisen päällejuoksun radalla, ei ilman niitä hetkiä tule niitä toisenlaisiakaan hetkiä.
Ja kun oppis poimimaan sen mikä on tärkeää ja sen mikä on hyvää, niin lopulta ei oo paskankaan väliä enää niillä muilla.
Mutta.
Usein tuntuu että lajissa tehdyt saavutukset olisi vaan niitä nollia. Mitä nopeampia ja mitä kovempaa porukkaa jää taakse, sen parempi. On tietty odotus siitä, että nyt kun minä tämän koiran (paremman kuin edellisen!) otan ja koulutan niin sitten tie on auki näin näin ja näin. Kisaura alkaa tuossa, ja tuolla ollaan kolmosissa. Opetan koiran tasan näin näin ja näin. Olen mustavalkoinen, olen teknisesti tarkka, teen hyvät pohjat jo pennulle ja käyn koulutuksissa. Sit ollaan huipulla. Mittaan, lasken ja suunnittelen. Ura on nousujohteinen.
Agility on laji jossa kilpaillaan muita vastaan. Jos suurista suunnitelmista jokin menee mönkään niin se tarkoittaa todennäköisesti sitä, että häviät niitä kovempia vastaan, niitä vastaan joilla ei tule takapakkeja, ei koulutuksellisesti, ei terveydellisesti, ei motivaation takia. Näyttämisen halu ja epäonnistumisen pelko alkaakin näytellä aika isoa roolia lajia harrastaessa. Ja kun muut voittaa, kun toisen koira pelasti sen ja sen kohdan ja oma ei. Tai kun toikin sai ihan ilmaitteeksi kaiken, kun koira on vaan niin hyvä. Ja meidän aika ois riittänyt siihen ja siihen ilman sitä yhtä rimaa tai kontaktia. Fokus omasta työstä ja tekemisestä häviää ihan äärettömän nopeasti, kun verrokkina on "ne muut".
Ja hyvähän tässä on siis itse kunkin puhua niin kuin tämä koskisi vaan jotain kolmansia persoonia. Mutta nämä on niin tuttuja ajatuksia, eikä edes kaukaa. Ja voi olla että ne samat ajatukset löytyy vielä nurkan takaa nenän edestä ja sit taas mennään. Tulee painetta, tulee näyttämisenhalua, tulee morkkis kun ei osattukaan ja tulee vitutus kun kisoissa ei onnistu. Sitten alkaa ottaa päähän omat koulutusvirheet, miksi en siinä vaiheessa huomannut, että asia x lähtee huonompaan suuntaan. Teinkö silloinkin kun koira ei ollut terässä, vaadinko liikaa, eikö oma pää tule ikinä kestämään vieraan kouluttajan edessä. Oon varmaan ainut joka kerta toisensa jälkeen treeneissä näyttää vaan niitä asioita joita ei osaa. Musta ei oo tähän, koirasta ei oo tähän. Seuraavan koiran kanssa otan tän huomioon.
Tulee ihan todella raskas olo palata noihin fiiliksiin. Muistan tulleeni niin Mallan kuin Seelankin kanssa joskus itkien treeneistä, kun olin niin pettynyt itseeni, ja siihen etten saanut näytettyä edes välähdystä siitä, minkä tiesin meidän osaavan. Onneksi peli on lyöty aina tavalla tai toisella poikki siinä vaiheessa.
Kun Mallan kanssa paine alkoi käydä omien korvien välissä kovaksi, niin se sairastui. Jouduin pohtimaan ison leikkauksen ja koiran lopettamisen välillä. Ja mitä mä siinä vaiheessa kuitenkin jossain takaraivossa murehdin, oli että ei oo totta, mä joudun lopettamaan agilityn. Meillä ei oo kun yks nolla (Laukaasta muuten, ja vuosi oli 2010, marraskuun 28.11. ja hävittiin Kiialle ja Ramsekselle tosi vähän ja sijoituttiin toisiksi), ja mitäs nyt.
Agility oli pakko jättää taakse. Kesällä 2011 Malla leikattiin ja vielä ennen leikkausta pidin mahdollisena että Malla ei tuu enää kotiin.
Sit kevättalvella 2012 Seela meinasi kuolla synnytykseen, istuttiin Carinan kanssa ja jaettiin pieni lasipullollinen jaffaa, eikä auttanut kun odottaa. Kesällä 2013 mä elvytin kauhuissani Karkkia hiekkakentällä, kun se oli jo kylmä ja sininen, ja olin varma että siihen ei enää henkeä saa. Sillä, ketkä meitä parempia on, ei yhtäkkiä ollut mitään merkitystä.
En toivo kellekään, että koira hajoo käsiin, tai että joutuu luopumaan harrastuksesta, enkä toivo tietenkään että kukaan joutuu koiraansa menettämään. Mutta niinä hetkinä kun laji ottaa vallan olis hyvä muistaa ne alkuperäiset syyt harrastaa tai ylipäätään pitää koiria. Ei kentälle mennä sen takia, että pääsis syyttämään itseään, tai että sinne mennään epäonnistumaan ja luovuttamaan. Eikö sinne pitänyt mennä pitämään hauskaa? Oppimaan uutta? Tekemään juttuja joita ei tiennyt pystyvänsä ja pysähtyä kattomaan kun joku hetki radalla osuu just kohdalleen ennen kuin pakka hajoaa taas atomeiksi. Sehän on just niin kuin pitää. Virheet ja mokat kuuluu lajiin. Niitä pitää tehdä kuukausikaupalla. Jopa vuositolkulla, eikä ne silti lopu. Tulee aina uusia. Mutta onko sen pakko olla niin masentava tai lannistava juttu? Eikö se oo päinvastoin lohdullista ja helpottavaa, että näin tää menee, ei pelkästään mulla vaan kaikilla. Eikö siinä vaiheessa vois kääntää katseen pois siitä mikä menee päin persettä ja kattoa sitä mikä ei mene. Että vaikka kaikki yritykset johonkin radanpätkään epäonnistui, niin hah, uskalsin yrittää enkä luovuttanut jo ennen yritystä.
Muistas huumorin ja leikillisyyden. Ja sen sijaan, että menis hallille tekee niitä juttuja mitä pitäs tehdä suunnitelmien mukaan, tekiskin jotain sikasiistiä. Yksi parhaita agitreenejä aikoihin oli viime viikolla Saijan kanssa, kun kentällä oli putkia ja hyppy siellä täällä, puolikkaat kepit. Tehtiin ihan mitä sattuu, ja ihan sama mitä koirat teki tai menikö ne just sinne, ne sai palkkaa. Tehtiin lyhyitä, ei-suunnitelmallisia juttuja. Ja koirilla oli hauskaa ja ohjaajilla oli hauskaa.
Sit lauantaina Katja Ojansivun koulutuksessa olisin halunnut mennä rataa mutta tajusin ettei oikeesti tartte, mä tartten neuvoja kouluttamiseen. Tehtiin yhtä hyppyä kolmosluokan koiralla, opetettiin ja harjoiteltiin palkan suuntaa. Eikä se ollut mikään epäonnistuminen, että se treeni meni niin. Miksi olisi? Oishan se ollut siistiä päästä vetämään se rata nollana ja saada kehuja ja ihailua (:D) osakseen, en mä sitä sano. Mutta sillon fokus olis ollut taas väärä.
Maanantaina Tiia Vitikaisen koulutuksessa sit 28 estettä, jotka piti vetää oikein, ei miten sattuu, ja tehdä töitä. Ei se ollut nolla ja silti joku vaan natsasi niin kuin piti. Seela teki täysin kuten ohjattiin, täysin niin kuin sen olen kouluttanut, juuri sillä intensiteetillä kun se parhaimmillaan tekee töitä. Yhden radan aikana näytettiin tasan se mitä osattiin (ja mitä ei) ja kun sitä katsoo, niin sitä osaamista onkin paljon. Vaikka joskus on pakko palata alkuun, ja vaikka joskus ei tuu mistään mitään. Jos ei ois sen kymmenen kertaa jäätynyt kun kouluttajan edessä jännittää, tai lentänyt kisoissa perseelleen tai heittänyt eräänkin bluumerleaussien kanssa varsinaisen päällejuoksun radalla, ei ilman niitä hetkiä tule niitä toisenlaisiakaan hetkiä.
Ja kun oppis poimimaan sen mikä on tärkeää ja sen mikä on hyvää, niin lopulta ei oo paskankaan väliä enää niillä muilla.
torstai 14. marraskuuta 2013
Seela rakkain 5-vuotta 14.11!
Maailman paras Sininen Salama täytti viisi vuotta! Kuvissa poikkeuksellisesti matkan varrelta meistä. Seela kun ei ole ihan vaan koira, se on Minun Koira.
 |
| Kesä 2013 |
 |
| Kuopion nollarata 2013 |
 |
| SM-kisoissa 2013 |
 |
| Ensikertaa paimenessa 2013 |
 |
| Vasta ihan pienenä 2009 |
 |
| Seela ja poikansa Ege 2012 (vähän on ohjaaja kaventunut sittemmin...) |
keskiviikko 6. marraskuuta 2013
Laiskan päivittäjän tunnustukset
Kuten harvat seuraajani arvannevatkin, edelliset kolme postausta on kirjoitettu yövuoron pimeinä hetkinä ja jälkijunassa. Mutta ovatpahan nyt ylhäällä ja muistissa.
Ollaan vietetty nyt tietyllä tavalla hiljaiseloa, mulla on ollut töissä melkoista hulinaa ja vuoden päätavoitteet on saavutettu joten hetkeksi ollaan jätetty kisat vähemmälle, keskitytty mukavien juttujen treenailuun, Karkin ja Seelan kanssa jäljestetty, ja pääsipä Mallakin jäljelle tuossa taannoin, ja otettu ilo irti sateisesta syksystä.
Karkki täyttää pian 7kk, Seela 5 vuotta ja Malla täytti kahdeksan. Aika kivasti kolmikko on hitsautunut yhteen. Mallan verikorvan ollessa kipeä tapahtui semmoinenkin ihme, että akat ottivat yhteen. Viime kerrasta olikin varmaan se kaksi vuotta aikaa. Ei mitään isompia havereita, kunhan paljon ääntä (tietysti myöhään illalla) ja kun karjasin itse väliin että nyt riittää niin hyvä etteivät juosseet pöydän alle päällekäin turvaan hirveää omistajaansa. Karkin ollessa yövuoron jälkeen Ellin luona hoidossa pistivät tytöt lempeäksi hammaspainiksi entiseen tapaan, Karkin ollessa paikalla Seelan ja Mallan keskinäiset leikit ei oikeen onnistu.
Seelan kanssa on jatkettu Kurkisen Kimin valmennuksissa ja koira kulkee sairaan hyvin, ohjaaja sitten aina ei. Vaan kyllä sitä huomaa silti monessa miten paljon on mennyt eteenpäin. Tekninen osaaminen ja liikkumisen varmuus on parantunut huimasti, vaikkei nyt missään nimessä voi sanoa, että näiltä osin olisin vielä siellä missä toivoisin. Mitä varmemmin ja rohkeammin ohjaan, sitä varmemmin ja lujempaa menee Seela, ja motivaatio pitää kehitys noususuhdanteisena on kyllä kova.
Karkkikin on kehittynyt hurjasti, jäin ehkä itse turhan pitkäksi aikaa kiinni ajatukseen ettei leikki maita, kun hampaiden vaihtuessa leikki tyssäsi hetkeksi kokonaan. Nyt pennusta oikeen näkee, kuinka se nauttii leikkimisestä ja sen asenne leikkimiseen on ihana. Kahden lelun leikillä saan jopa leluja itseäni lähelle, mutta auta armias jos heittää esim. pallon palkaksi. Juuri maanantaina todistettiin tilannetta jossa Karkki häippäsi hakualueelta pallo suussa aivan omia reittejään rallattamaan pallo suussa eikä ihan hirveesti ees kiinnostanut vaikka mentiin sitten Aijan kanssa pentua piiloon. Pitäisi oikeasti ottaa työn alle tuo lelujen palautus. Seuraavaan päivitykseen mennessä olen toivottavasti tehnyt asian eteen jotain.
Karkin papereista ei ole kuulunut vieläkään mitään. Eikä juoksuista sen puoleen. Pari kertaa Malla on sitä melko kiinnostuneena haistellut, mutta saas nähdä. Kasvupyrähdyksiäkään en ole huomannut ja vielä säkä on Seelaa matalammalla. Meditoive siis elää vahvasti edelleen.
Hirveän kiva ja ihana pentuhan se on. Pöhinäkausikin on helpottanut.
Mallan korva on tuottanut harmaita hiuksia mutta on ehkä aavistuksen mennyt parempaan. Mallan kanssa treenailut on olleet tauolla, ja ollaan keskitytty lenkkeilyyn. Jalka on hyvässä kunnossa ollut nyt jo pidempään ja toivottavasti pysyykin sellaisena.
Veronpalautuksista on vähän suunnitteilla asioita koirien päänmenoksi. Seelalta pitäisi tutkia selkä ja Mallalta poistaa kohtu. Silmätutkimukset varmaan touhutaan yhtä aikaa sitten kun Karkillekin se tulee ajankohtaiseksi ja löydetään sopiva joukkotarkki. Ja kunhan Karkin paperit tulisi. Nih. Damn you VDH.
Karkista muuten pienen pieni tokovideo:
Ja vielä ytimekkäämpi agilityvideo:
Ollaan vietetty nyt tietyllä tavalla hiljaiseloa, mulla on ollut töissä melkoista hulinaa ja vuoden päätavoitteet on saavutettu joten hetkeksi ollaan jätetty kisat vähemmälle, keskitytty mukavien juttujen treenailuun, Karkin ja Seelan kanssa jäljestetty, ja pääsipä Mallakin jäljelle tuossa taannoin, ja otettu ilo irti sateisesta syksystä.
Karkki täyttää pian 7kk, Seela 5 vuotta ja Malla täytti kahdeksan. Aika kivasti kolmikko on hitsautunut yhteen. Mallan verikorvan ollessa kipeä tapahtui semmoinenkin ihme, että akat ottivat yhteen. Viime kerrasta olikin varmaan se kaksi vuotta aikaa. Ei mitään isompia havereita, kunhan paljon ääntä (tietysti myöhään illalla) ja kun karjasin itse väliin että nyt riittää niin hyvä etteivät juosseet pöydän alle päällekäin turvaan hirveää omistajaansa. Karkin ollessa yövuoron jälkeen Ellin luona hoidossa pistivät tytöt lempeäksi hammaspainiksi entiseen tapaan, Karkin ollessa paikalla Seelan ja Mallan keskinäiset leikit ei oikeen onnistu.
Seelan kanssa on jatkettu Kurkisen Kimin valmennuksissa ja koira kulkee sairaan hyvin, ohjaaja sitten aina ei. Vaan kyllä sitä huomaa silti monessa miten paljon on mennyt eteenpäin. Tekninen osaaminen ja liikkumisen varmuus on parantunut huimasti, vaikkei nyt missään nimessä voi sanoa, että näiltä osin olisin vielä siellä missä toivoisin. Mitä varmemmin ja rohkeammin ohjaan, sitä varmemmin ja lujempaa menee Seela, ja motivaatio pitää kehitys noususuhdanteisena on kyllä kova.
Karkkikin on kehittynyt hurjasti, jäin ehkä itse turhan pitkäksi aikaa kiinni ajatukseen ettei leikki maita, kun hampaiden vaihtuessa leikki tyssäsi hetkeksi kokonaan. Nyt pennusta oikeen näkee, kuinka se nauttii leikkimisestä ja sen asenne leikkimiseen on ihana. Kahden lelun leikillä saan jopa leluja itseäni lähelle, mutta auta armias jos heittää esim. pallon palkaksi. Juuri maanantaina todistettiin tilannetta jossa Karkki häippäsi hakualueelta pallo suussa aivan omia reittejään rallattamaan pallo suussa eikä ihan hirveesti ees kiinnostanut vaikka mentiin sitten Aijan kanssa pentua piiloon. Pitäisi oikeasti ottaa työn alle tuo lelujen palautus. Seuraavaan päivitykseen mennessä olen toivottavasti tehnyt asian eteen jotain.
Karkin papereista ei ole kuulunut vieläkään mitään. Eikä juoksuista sen puoleen. Pari kertaa Malla on sitä melko kiinnostuneena haistellut, mutta saas nähdä. Kasvupyrähdyksiäkään en ole huomannut ja vielä säkä on Seelaa matalammalla. Meditoive siis elää vahvasti edelleen.
Hirveän kiva ja ihana pentuhan se on. Pöhinäkausikin on helpottanut.
Mallan korva on tuottanut harmaita hiuksia mutta on ehkä aavistuksen mennyt parempaan. Mallan kanssa treenailut on olleet tauolla, ja ollaan keskitytty lenkkeilyyn. Jalka on hyvässä kunnossa ollut nyt jo pidempään ja toivottavasti pysyykin sellaisena.
Veronpalautuksista on vähän suunnitteilla asioita koirien päänmenoksi. Seelalta pitäisi tutkia selkä ja Mallalta poistaa kohtu. Silmätutkimukset varmaan touhutaan yhtä aikaa sitten kun Karkillekin se tulee ajankohtaiseksi ja löydetään sopiva joukkotarkki. Ja kunhan Karkin paperit tulisi. Nih. Damn you VDH.
Karkista muuten pienen pieni tokovideo:
Ja vielä ytimekkäämpi agilityvideo:
keskiviikko 23. lokakuuta 2013
Malla 8 vuotta!
Talossa on veteraani, joka:
a) rääkkää pentua kun pentu haluaa nukkua
b) varastelee pöydiltä
c) omaa koko laumasta huonoimman hihnakäytöksen
d) hankki verikorvan (liittynee tavalla tai toisella kohtaan a)
e) edellämainistusta syystä jättää väliin Pohjoismaiden Voittaja -näyttelyn
On se silti. Semmonen.
perjantai 11. lokakuuta 2013
Karkki puoli vuotta!
Karkki täytti 9.10. puoli vuotta. Aika on hujahtanut hirveän nopeasti! Pentu on edelleen aivan mahtityyppi, iloinen, sosiaalinen, touhukas ja kontaktinhaluinen. Viimeaikoina se on myös löytänyt itsestään uusia asioita: opetellut kiihtymään, harjoitellut hampaidenkäyttöä kiihtyessään (ennen kotiintulosta mua pussailtiin, nyt yritetään purra, voooi kun kiva), ja harjoitellut sitä josko hänkin olisi suuri vahtikoira (ei oikeen ole). Sisäsiisteyskin alkaa olla vahinkoja lukuunottamatta aika kivalla mallilla, yöt ja työpäivät ovat olleet kuivia jo kuukauden verran.
Puolivuotisetapin kunniaksi käytiin ihan mittarin alla. Ei pitäisi hehkuttaa eikä nuolaista ennen kuin tipahtaa ja kaikki on mahdollista ja voihan tässä käydä huonostikin, mutta siis. 5.10. mittauksessa Karkin säkä on 40-41 cm! MEDIMEDIMEDIMEDI!!!
Ollaan Karkin kanssa aloiteltu useita lajeja, pienet puolivuotiskatsaukset:
TOKO:
- Hampaidenvaihdon jälkeen leikki alkanut sujumaan erinomaisesti, ja kiva ilme ja ihmeen hyvä keskittymiskyky ja häiriönsieto noin pienelle ja vilkkaalle!
- Lyhyita harjoituksia- Seuruuta sekä imuttaen että peruutellen, seuraa -käskystä pentu alkaa selkeästi jo ryhdistäytyä ja mieltää käskyksi. Imutellessa takapää ihan hyvin käytössä
- Nouto on jumissa. Karkki ei tahdo tuoda minulle asioita. Nyt aamuisin kun riemu on ylimmillään niin se on touhottanut mulle vessanpöntölle milloin mitäkin pikkukrääsää (mm. vessapaperirullan, ponnarin, sukan), näistä kehun ja ylistän, muuten annan aikaa
- Maahanmenosta on selkeä haju, sujuu ilman apuja paikoillaan, liikkeessä vielä epävarma
- Paikallapysyminen heikohkoa, kestää ilman häiriötä n. 1,5 m etäisyyttäHAKU:
- Maalimiehet on huippuiiii!
- Karkin kanssa tuuli-ilmaisulla aloitettu
- Irtoaa kivasti ja reippaasti
- Lähtee leikkimään maalimiehen kanssa (mutta jos saa palkan itselleen niin katoaa sen kanssa syvemmälle metsään, ettei VAAN kukaan vie hänen aarretta)
- Ei vielä vaikeita harjoituksia- Etsii selkeästi nenällä
- Välillä yrittänyt jäljestellä jos huonosti tallattu alue
JÄLKI:
- Namijälkiä, pituus ollut 10-30 metriä
- Tekee tarkasti, mutta nameista meinaa tulla yli
- Pohjat hyvät, pentu hyvällä motivaatiolla lähdössä jäljelle
- Ohjaajan pitäs rauhoittua- Pidennetään jälkeä hiljalleen
- Tehnyt myös vieraan tekemiä
AGILITY:
- Pentuagilityä, ei hyppyjä, speedpumpit käytössä
- Motivaation kautta, tavoite on, ettei huonoja, häiriintyneitä suorituksia
- Treeni lyhyenä
- Lelupalkka ensimmäisen kerran jälkeen toiminut hallissa, leikkii itsevarmasti vieraankin kanssa
- Etenemisen opettelua namikipon kanssa
- Kontakteja ei vielä tehty, suunnitelmissa isona myös kisoissa onnistuvat 2o2o -kontaktit
- Agilityä tukevaa liikuntaa ja leikkiä
Näyttelyt tulevat pikkasen kanssa varmaankin ajankohtaisiksi junnuluokassa, mutta tällä hetkellä mielestäni kehittynyt tasapainoisesti ja rakenne on ihan kiva harrastuskoiralle - se tykkäävätkö tuomarit tummasta ankannokasta ja heiluvista korvista on sit asia erikseen.
Terveydestä sen verran, että Karkki kävi erikoiseläinlääkäri Seppo Lambergilla 4.10. Karkin pentuesisar kuoli Saksassa äkillisesti ja koska Karkilla oli kesällä tämä tukehtumisjuttu, niin toki mielessä kävi että noinkohan kyse olikaan tukehtumisesta vai voisiko syy olla esimerkiksi sydämessä.
Lääkäriltä tämmöinen viesti:
"Sydämen ultraääni- ja EKGtutkimus kohtaustyyppisen oireen takia
Karkki-koiran sydämessä todetaan hyvin vähäinen vasemman eteisen laajentuma. Sydänlihaksen supistuvuus ja seinämäpaksuudet ovat normaalit.
Paksuseinäiset, hypertrofiset sydänsairaudeet ja sydänlihaksen toimintaa heikentävät sairaudet voidaan poissulkea.
Aortassa ja keuhkovaltimossa mitataan normaali virtaus, väliseinävuotoja ei todeta.
Vasemmassa eteiskammioläpässä todetaan vähäinen vuotovirtaus mikä selittää vasemman eteisen pienen kuormituksen. Tämä löydös ei liity kohtausoireeseen ja sen merkitystä arvioidaan vasta täysikasvuisella koiralla. Tässä vaiheessa seurataan ilmaantuuko Karkille sydämeen sivuääni, jota nyt ei kuulla.
EKG tutkimuksessa sydämen rytmi on normaali.
Tämän tutkimuksen perusteella oire ei ole sydänperäinen. Jos koiralla todetaan alentunutta rasituksensietoa tai heikotusta, suositan lisämunuaisen toiminnan tutkimista vajaatoiminnan varalta (Addisonin tauti).
Jos havaitaan nielemisen häiriöitä, on syytä tutkia ruokatorvi laajentuman varalta, se voisi lisätä aspiraation riskiä.
Sydänkontrolli olisi hyvä tehdä 18-24 kuukauden iässä jotta voidaan arvioida muodostuuko läppävuodosta Karkille ongelmaa.
Lääkehoidolle ei ole tarvetta eikä rasitusta tarvitse rajoittaa."
Eli Karkki jatkaa normaalia elämää, ja parivuotiaana sitten käydään kontrollissa. On mahdollista että pennuilla osa näistä hyvin pienistä vuodoista jopa korjaantuu kasvun myötä. Pääasia on, ettei sydämestä löytynyt mitään sellaista suurta rakenteellista tai toiminnallista vikaa, jota tarvitsisi arjessa pelätä.
sunnuntai 6. lokakuuta 2013
Karjisten agimestaruudet Jyväskylässä 5.-6.10.2013
Mites tän nyt sit sanoisi.
UUUUHJEEEAAHMOTHAFUCKINGYEAAAAAHH!!!!!!
Seelalle ja mulle sattui semmoinen pieni lipsahdus, että B-radalta voittonolla! SERT-A!!! Karjisten agilitymestaruus.
Ja siis voitto, voitto, karsintoihin 2014!?!?!?!?!
Mun paras, paras, paras, PARAS Seelani.
Molemmat valiokellot käynnissä, koira elämänsä kunnossa, motivoitunut, osaava, itsevarma ja ihana. Tuntuu NIIIIIN hyvälle, vaikka edelleen pitää kisoissa (lähinnä ohjaajan) sählätä.
UUUUHJEEEAAHMOTHAFUCKINGYEAAAAAHH!!!!!!
Seelalle ja mulle sattui semmoinen pieni lipsahdus, että B-radalta voittonolla! SERT-A!!! Karjisten agilitymestaruus.
Ja siis voitto, voitto, karsintoihin 2014!?!?!?!?!
Mun paras, paras, paras, PARAS Seelani.
Molemmat valiokellot käynnissä, koira elämänsä kunnossa, motivoitunut, osaava, itsevarma ja ihana. Tuntuu NIIIIIN hyvälle, vaikka edelleen pitää kisoissa (lähinnä ohjaajan) sählätä.
maanantai 23. syyskuuta 2013
Onnettomuuksia, huonoa tuuria ja ohjaajan mokia
Jos on ollutkin kovin positiivista aikaa, niin vastapainona sitten pitää olla niitä ikävämpiä sattumia näköjään.
Ei tule näköjään syksyä ilman, että Mallan jalalle jotain täytyisi tehdä. Nyt *koputtaa puuta* sentäs ristarivamma ja polvi säilyi ehjänä. Olimme tiistaina viime viikolla Köhniöllä lenkillä ja päästin Mallan normaalisti uimaan. Uimareissun jälkeen Malla nousi järvestä verta vuotaen. Vasemman takajalan reidessä oli iso vekki, iho oli leikkaantunut auki ja reisi näkyi reiästä. Kivat. No ei se auttanut kun soittaa pelastava Saija hakemaan meidän Köhniöltä ja viemään kotiin. Koirat autoon ja eläinlääkäriin. Mallasta tilanne sai tässä vaiheessa mukavan käänteen, sehän rakastaa eläinlääkäreitä ja heilutteli häntäänsä rauhoitetta pistäessä. Noh, sitten tikattavaksi.
Tämähän tarkoitti että piirinmestaruuskisat ja Mallan voivoi-kokeet lykkääntyvät TAAS ajankohdalla x ja lisäksi karjisten rotumestaruus jää dopingin takia väliin. Shit happens. To Malla. EVERY YEAR.
Jottei tässä olisi tarpeeksi, niin yövuoroista toivuttuani torstai yö meni oksentavaa Karkkia vahdatessa, muutama oksu riitti aamuunkin, mutta vaikka jo olin mielessäni viemässä sitä eläinlääkäriin, niin ystävän neuvosta kuitenkin maltoin mieleni, annoin piimää ja tehobaktia ja kappas, oksentelu loppui siihen. Syksy ja raatoherkut ei oikeen ehkä pennun ruuansulatukselle ole paras yhdistelmä.
Noh, piirinmestaruuksiin lähdettiin Seelan kanssa sitten Jattia edustamaan sunnuntaina. Ja enpä ole noin paljon mokaillut missään kokeessa tähän mennessä. Oikeastaan kaikki alkoi jo liikkeestä maahanmenossa, johon lähdin ihan rempseästi, ja yhtäkkiä huomaan että Seela on jotenkin kyyryssä mun vierellä. Pelkäsikö se jotain vai yrittikö se haistella jotain namipalaa, en tiedä. Meni se maahan, mutta ei noussut sitten sieltä ylös pyynnöstä.
No tätä mysteeriä pohtiessa aloitin luoksetulon. Liikkurin sanoessa että jätä koira, minä pamautan koiralle että "maahan". Meneehän se kun käsketään, ja tajuan samalla mitä hittoa oon tekemäss. Mutta mitä tehdä, virhe käynyt, jos annan kaksoiskäskyn, niin se on sitten jo ainakin -4 p, verrattuna siihen että koira vaan jää ohjaajan käskystä väärään asentoon. No ehdin ottaa pari askelta kun tuomari sanoo että koira jätetään istumaan. No minkäs minä voin? Pysähdyin sitten kun tuomari puhutteli, ja tuomarikin varmaan hiffasi että niin, mä yritin tehdä liikkeen katastrofin keskeläkin loppuun, ja sanoi sitten että aloitetaan alusta. Oikeastaan sitten luoksari oli oikein näpsäkkä. Eihän Seelan pysähdys ole sähäkkä, mutta reagoi pysäytykseen sääntöjen sallimalla tavalla.
Sitten kun sekoilemaan alettiin, niin kappas, annoin Seelalle liikkeestä maahanmenon valmistelevan ennen liikkeestä seisomista. Sen lisäksi että olin jo paikkamakuussa käskyttänyt sen maahan, liikkeestä maahanmenossa käskyttänyt sen maahan ja sitten vielä luoksarissakin, niin olisin ihmetellyt jos koira olisi maahanmenon valmistelevan käskyn kuultuaan edes harkinnut seisomista. Ohjaajan piikkiin.
Nouto onneksi meni kivasti, saalisti vähän, mutta muuten kiva ja korrekti. Kaukoissa en meinannut odottaa liikkurin kiitosta ja lähdin jo melkein peruuttamaan omia aikojani, tästä puolikas piste multa pois. Seela on kokeissa kyllä tehnyt hienot kaukot, vaikka treeneissä tämä on meidän epävarmin liike.
Hyppy erinomainen, kokonaisvaikutelmassa tuomari kommentoi, että koira tekisi ilman ohjaajaa paremmat pisteet. Totta ainakin tänään. Mutta rivi sitten näytti tältä:
Paikkamakuu 10
Seuraaminen 8,5
Liikkeestä maahanmeno 7
Luoksetulo 8
Liikkeestä seisominen 0
Nouto 9
Kauko-ohjaus 9½
Estehyppy 10
Kokonaisvaikutus 9
Tiukille meni, 160,5 pistettä, 1. palkinto ja tätä myöten TK2 Seela! Jee, Sentin eka titteli!
Maanantaina jatkoimme sitten toiveikkaana uuteen viikkoon. Yhden ylimääräisen työvuoron ja vuoronvaihtojen jälkeen kävi niin onnellisesti, että päästiinkin meidän seuran penturyhmään. Karkki siis aloitti "agilityuransa" tänään. Tehtiin pari toistoa per este, joita tänään muuri niin että vain palikat maassa, hyppytekniikkajuttuna voimansiirtoharjoitus pumpeilla, suora lyhkäinen putki, penturengas ja pussi.
Karkki oli reipas ja taitava, hiffasi kivasti namikupille juoksemisen ja oli kauhean mielissään kehuista ja huomiosta. Putkeen lähti ekalla kerralla kuin vanha tekijä. Pussi vähän epäilytti, jos ei pussin suusta nähnyt suoraan namikuppiin. Namikupin näkyessä pussiällö unohtui. Kolme toistoa per harjoitus, lopuksi palloleikki ja luoksetulo.
Ajoin sitten hallilta kaupan pihaan vain tajutakseni että olen jättänyt laukun ja rahat agihallille, no eikun takasin. Ja uudestaan kaupan pihaan, ja sitten nukkumassa ollut Karkki nosti päänsä ja mitä hirveää - neidin koko nenä oli aivan turvonnut, nenä pihisi ja tytöllä selkeästi tukala olla. Minä sitten starttasin auton kohti apteekkia ja soitin siskolle, että onko hänellä kyytablettia. Ei ollut, mutta kortisonia löytyi joten ajettiin sitten Ellille ja kortisonia pienelle naamaan. Jätin Karkin Ellin huomaan ja kolmas kerta toden sanoi, kaupassakäyntikin onnistui ja sen aikana (kaikkien kyy/ampiaispohdintojen ja itsensä soimaamisen keskellä) kortisoni alkoi toimimaan ja Karkki oli jo parempi kun palasin Ellille. Pentu mukaan, vaikka Karkki olisi halunnut jäädä tunnarikapulalla leikkimään, ja kotiin. Turvotus laski hyvin ja pentu on nyt reipas ja hyvävointinen. Ampiainen lienee ollut tuikkaaja, ne ovat nyt äkäisiä kylmien öiden myötä. Onneksi hurjannäköistä pallonenäisyyttä huolimatta Karkki ei sen vakavampia oireita saanut. Yhteen viikkoon ihan tarpeeksi harmeja näinkin.
Nyt kuitenkin wannabe shar pei kainaloon ja unille.
Ei tule näköjään syksyä ilman, että Mallan jalalle jotain täytyisi tehdä. Nyt *koputtaa puuta* sentäs ristarivamma ja polvi säilyi ehjänä. Olimme tiistaina viime viikolla Köhniöllä lenkillä ja päästin Mallan normaalisti uimaan. Uimareissun jälkeen Malla nousi järvestä verta vuotaen. Vasemman takajalan reidessä oli iso vekki, iho oli leikkaantunut auki ja reisi näkyi reiästä. Kivat. No ei se auttanut kun soittaa pelastava Saija hakemaan meidän Köhniöltä ja viemään kotiin. Koirat autoon ja eläinlääkäriin. Mallasta tilanne sai tässä vaiheessa mukavan käänteen, sehän rakastaa eläinlääkäreitä ja heilutteli häntäänsä rauhoitetta pistäessä. Noh, sitten tikattavaksi.
Tämähän tarkoitti että piirinmestaruuskisat ja Mallan voivoi-kokeet lykkääntyvät TAAS ajankohdalla x ja lisäksi karjisten rotumestaruus jää dopingin takia väliin. Shit happens. To Malla. EVERY YEAR.
Jottei tässä olisi tarpeeksi, niin yövuoroista toivuttuani torstai yö meni oksentavaa Karkkia vahdatessa, muutama oksu riitti aamuunkin, mutta vaikka jo olin mielessäni viemässä sitä eläinlääkäriin, niin ystävän neuvosta kuitenkin maltoin mieleni, annoin piimää ja tehobaktia ja kappas, oksentelu loppui siihen. Syksy ja raatoherkut ei oikeen ehkä pennun ruuansulatukselle ole paras yhdistelmä.
Noh, piirinmestaruuksiin lähdettiin Seelan kanssa sitten Jattia edustamaan sunnuntaina. Ja enpä ole noin paljon mokaillut missään kokeessa tähän mennessä. Oikeastaan kaikki alkoi jo liikkeestä maahanmenossa, johon lähdin ihan rempseästi, ja yhtäkkiä huomaan että Seela on jotenkin kyyryssä mun vierellä. Pelkäsikö se jotain vai yrittikö se haistella jotain namipalaa, en tiedä. Meni se maahan, mutta ei noussut sitten sieltä ylös pyynnöstä.
No tätä mysteeriä pohtiessa aloitin luoksetulon. Liikkurin sanoessa että jätä koira, minä pamautan koiralle että "maahan". Meneehän se kun käsketään, ja tajuan samalla mitä hittoa oon tekemäss. Mutta mitä tehdä, virhe käynyt, jos annan kaksoiskäskyn, niin se on sitten jo ainakin -4 p, verrattuna siihen että koira vaan jää ohjaajan käskystä väärään asentoon. No ehdin ottaa pari askelta kun tuomari sanoo että koira jätetään istumaan. No minkäs minä voin? Pysähdyin sitten kun tuomari puhutteli, ja tuomarikin varmaan hiffasi että niin, mä yritin tehdä liikkeen katastrofin keskeläkin loppuun, ja sanoi sitten että aloitetaan alusta. Oikeastaan sitten luoksari oli oikein näpsäkkä. Eihän Seelan pysähdys ole sähäkkä, mutta reagoi pysäytykseen sääntöjen sallimalla tavalla.
Sitten kun sekoilemaan alettiin, niin kappas, annoin Seelalle liikkeestä maahanmenon valmistelevan ennen liikkeestä seisomista. Sen lisäksi että olin jo paikkamakuussa käskyttänyt sen maahan, liikkeestä maahanmenossa käskyttänyt sen maahan ja sitten vielä luoksarissakin, niin olisin ihmetellyt jos koira olisi maahanmenon valmistelevan käskyn kuultuaan edes harkinnut seisomista. Ohjaajan piikkiin.
Nouto onneksi meni kivasti, saalisti vähän, mutta muuten kiva ja korrekti. Kaukoissa en meinannut odottaa liikkurin kiitosta ja lähdin jo melkein peruuttamaan omia aikojani, tästä puolikas piste multa pois. Seela on kokeissa kyllä tehnyt hienot kaukot, vaikka treeneissä tämä on meidän epävarmin liike.
Hyppy erinomainen, kokonaisvaikutelmassa tuomari kommentoi, että koira tekisi ilman ohjaajaa paremmat pisteet. Totta ainakin tänään. Mutta rivi sitten näytti tältä:
Paikkamakuu 10
Seuraaminen 8,5
Liikkeestä maahanmeno 7
Luoksetulo 8
Liikkeestä seisominen 0
Nouto 9
Kauko-ohjaus 9½
Estehyppy 10
Kokonaisvaikutus 9
Tiukille meni, 160,5 pistettä, 1. palkinto ja tätä myöten TK2 Seela! Jee, Sentin eka titteli!
Maanantaina jatkoimme sitten toiveikkaana uuteen viikkoon. Yhden ylimääräisen työvuoron ja vuoronvaihtojen jälkeen kävi niin onnellisesti, että päästiinkin meidän seuran penturyhmään. Karkki siis aloitti "agilityuransa" tänään. Tehtiin pari toistoa per este, joita tänään muuri niin että vain palikat maassa, hyppytekniikkajuttuna voimansiirtoharjoitus pumpeilla, suora lyhkäinen putki, penturengas ja pussi.
Karkki oli reipas ja taitava, hiffasi kivasti namikupille juoksemisen ja oli kauhean mielissään kehuista ja huomiosta. Putkeen lähti ekalla kerralla kuin vanha tekijä. Pussi vähän epäilytti, jos ei pussin suusta nähnyt suoraan namikuppiin. Namikupin näkyessä pussiällö unohtui. Kolme toistoa per harjoitus, lopuksi palloleikki ja luoksetulo.
Ajoin sitten hallilta kaupan pihaan vain tajutakseni että olen jättänyt laukun ja rahat agihallille, no eikun takasin. Ja uudestaan kaupan pihaan, ja sitten nukkumassa ollut Karkki nosti päänsä ja mitä hirveää - neidin koko nenä oli aivan turvonnut, nenä pihisi ja tytöllä selkeästi tukala olla. Minä sitten starttasin auton kohti apteekkia ja soitin siskolle, että onko hänellä kyytablettia. Ei ollut, mutta kortisonia löytyi joten ajettiin sitten Ellille ja kortisonia pienelle naamaan. Jätin Karkin Ellin huomaan ja kolmas kerta toden sanoi, kaupassakäyntikin onnistui ja sen aikana (kaikkien kyy/ampiaispohdintojen ja itsensä soimaamisen keskellä) kortisoni alkoi toimimaan ja Karkki oli jo parempi kun palasin Ellille. Pentu mukaan, vaikka Karkki olisi halunnut jäädä tunnarikapulalla leikkimään, ja kotiin. Turvotus laski hyvin ja pentu on nyt reipas ja hyvävointinen. Ampiainen lienee ollut tuikkaaja, ne ovat nyt äkäisiä kylmien öiden myötä. Onneksi hurjannäköistä pallonenäisyyttä huolimatta Karkki ei sen vakavampia oireita saanut. Yhteen viikkoon ihan tarpeeksi harmeja näinkin.
Nyt kuitenkin wannabe shar pei kainaloon ja unille.
maanantai 16. syyskuuta 2013
TIK-TAK-TIK-TAK!
Syyskuun alku on ollut lämmin ja täynnä toimintaa, karjisleiri Padasjoella 6.-8.9. oli kovasti odotettu viikonloppu kiireisen työn vastapainoksi.
Padasjoelle lähdettiin melko täyteenpakatulla Volkswagenilla, pikkuiseen kolmioviseen Golfiin sulloutui kolme ihmistä, KUUSI karjakoiraa ja kolmen ihmisen ja kuuden koiran leiritarvikkeet.
Perjantai-iltaa vietett
iin tutustumisen ja koirakei
lauksen merkeissä. Koirakeilauksessa 15? 1,5 litran pulloa oli täytetty vedellä ja laitettu keilariviin. Jokaisella koiralla oli kaksi lähetystä pulloille. Kaatuneista pulloista sai 2 pistettä, ja jos koira otti pullon suuhun, niin siitä ei pisteitä saanut. Karkista oli ihan kiva juoksennella, mutta pulloihin se ei koskenut. Seelan sai kannustamalla kaatamaan pari pulloa. Mutta Malla. Kohta kahdeksan vuoden kokemus sähläämisestä tuotti viimein tulosta. Malla eksyi pullojen sekaan ja sähläsi, kaataen 8 pulloista, ja täten ylivoimaisesti voitti keilauksen. Hyvä Malla.
Loppuilta sujuikin sitten saunassa rentoutuen ja uiden tähtitaivaan alla. Kaikki olisi ollut täydellistä, mutta suurella ylpeydellä kun olin esitellyt Seelan löydetyt linjat, päätti Seela pitää bulkkipäivän ja veti sitten kaikkien kolmen koiran viikonlopun ruuat. Olin ilmoittanut Seelan sunnuntaille Heinolan kolmeen starttiin, joten pikkuisen otti päähän. Seela selvisi ähkystään kuitenkin tyylillä.
Iltapäivä vietetiin tokokoulutuksessa Heli Kelhälän johdolla. Karkki oli ensin, ja näytettiin mitä osataan, ja lyhyen treenin jälkeen pyysin vinkkejä jatkoon. Mun naksuttimenkäyttö ja kehun ajoitus oli aikalailla pielessä. Suu käy koko ajan ja naksutin tekee mitä tahtoo. Nooh, rauhallisuutta mulle, mutta innostavat kehut silloinkun on tarpeen. Karkin imutusseuruu hyväpaikkaista ja asentoista. Noudossa meinaan kurottautua pennun ylle, malttia liikkeeseen! Luoksetulo on nopea ja iloinen ja laatikkoleikki on Karkista kivaa.
Seela teki luoksarin pysäytystä ja häiriöitynä estehypyn. Pitkästä aikaa saatiin Seelalle treeneihin tilanne jossa se otti vieraista (kovaäänisestä karjisihmislaumasta) painetta. Suoritti kympin arvoisesti hypyn vaikka pyysin sitten kyseisen porukan ihan "iholle". Iso palkka ja pois kentältä. Tehtiin myös paikkamakuu, joka varma ja rauhallinen.
Malla teki liikkeestä istumisen, tunnarin, ruudun ja luoksetulon. Liikkeestä istuminen ei onnistunut kerralla, mua jännitti, äänensävy muuttuu, jolloin koira ei sitä kuuntele. Tokalla kerralla ok. En tiedä kinnasiko jalkakin vähän treeneissä.
Tunnarissa tapahtui jotain hämmentävää. Malla meni kapuloille, pitkään sillä meni haistellessa, mutta lopulta kun oma löytyi, toi Malla reippaana ja hymyilevänä häntä pystyssä tunnarikapulan mulle asti. Aivan mahtavaa!
Vieras, valmis ruutu oli vähän vaikea, meni sivuun, odotti ohjeita ja korjasi hyvin, mutta lähti sitten mun ihmeellisen rivakan kulmakäännöksen kohdalla ennakoimaan palkkaa ja nousi. Muuten jees. Luoksetulo tehtiin suorana, ja oli hyvä.
Iltaa vietettiin jälleen hyvässä seurassa saunoen, uiden ja syöden. Nukkumaan piti suunnata kohtuullisen aikaisin, kun kisapaikalla oli oltava jo yhdeksän maissa. Ja vähän meni tiukille, kun Heinolan ravirataa en meinannut mistään löytää. Ehdittiin kuitenkin paikalle.
Sisko Pulkkinen toimi kaikkien ratojen tuomarina. Ensimmäisenä agilityrata, jossa kaikki kontaktit ja hyppyneliö, jossa mentiin edestakaisin. Seela teki hienon radan, erityisesti olin otettu todella hienoista pysäytyskontakteista. Valitettavasti huumautuneena tästä, hukkasin rytmin, ajauduin väärälle puolelle keppejä ja reagoin väärin - olisin ehtinyt keppien jälkeen persjättöön, mutta rynnistin sitten liian tiukasti takaaleikkaamaan, jolloin Seela lähti mun ryntäyksen mukaan. Ei pitäisi järkyttyä, mutta että keppivirhe! Ja itseasiassa toinenkin kun kiihkeästi haukkuvan koiran lähettäminen uudestaan keppien alkuun ei heti onnistunutkaan. Loppurata sujui hienosti, ja keinun kontakti oli 10+!
Seuraava rata oli linjoiltaan melko samantyylinen, rytmitystä vaativa rata, jolla A kaksi kertaa ja keinu. Varmaa menoa A:lle asti, johon Seela ei sitten pysähtynyt, ei ensimmäisellä, eikä toisella kerralla. Mutta ei kontaktivirhettä tai muitakaan virheitä ja nollalla maaliin. Sijoitus oli neljäs.
Koira oli tuntunut kaksi rataa niin hyvältä, että kerrankin odotin innolla ja itsevarmana hyppäriä. Ja hyppyrata oli kuin nakutettu meille. Koiralle jos ehti rakentaa hyvät linjat, niin pääsi lähettämään koiraa jo pitkältä matkalta oikein. Radan kauhunhetki koettiinkin sitten siinä, että en ihan ehtinyt sinne minne olin aikonut asettua, kun Seela varasti lähdöstä (ARGH!) ja jouduin kierrättämään yhden siivekkeen eri kautta kuin olin ajatellut. Sain kuitenkin rytmistä kiinni, ja rata sujui ohjaussuunnitelman mukaan, Seela teki hienosti töitä ja nollalla maaliin. Siis TUPLA! Jes. Olin niiiiiin iloinen.
Ja sitten päästäänkin kirjoituksen otsikkoon. Heinolassa oli kisaamassa älyttömän nopeita koirakoita, tupla oli hieno juttu, mutta kun tuloslista lopulta saatiin seinälle, niin olin kiljua ääneen, Seela hyppärillä kakkospallille ja tuloslistan viimeisellä rivillä maaginen kirjainyhdistelmä: SERT-H!
Joten tik-tak-tik-tak alkoi naksuttamaan Seelan hyppyvaliokello! Toivottavasti saadaan agivaliokellokin raksuttamaan lähitulevaisuudessa.
On tuo vaan ihana koira, kerta toisensa jälkeen niin hienoa työtä ohjaajan mokailusta huolimatta. Tuntuu että tällä hetkellä ollaan samassa rytmissä Seelan kanssa. Se voi kyllä kadotakin pian, tiedän sen, mutta nautitaan nyt kun sitä kestää, ja riemuitaan vähän lisää Sertistä. Tämmöisiä sertejä ei ole muuten vielä aiemmin karjakoiralle Suomessa jaettu.
Lopuksi laitan vielä Remmin foorumilta kopioidun pienen tilastopläjäyksen Seelan agistarteista:
SEELA, 65 starttia (1-3 lk)
Hylkäysprosentti 49
Tulosprosentti 51
Nollaprosentti 28
Kolmosluokan nollaprosentti: 30
Keskinopeus (nollista): 3,94m/s
Keskinopeus (kolmosluokan nollista): 4,00m/s
Nopein nopeus (sama nopeus saatu hyppärillä ja agiradalla): 4,45 m/s
Pisin hylkäysputki: 6 perättäistä hylkyä
Paras Ranking-sija 104 (09/13)
Mukaan tarttui vielä kisapaikalta Karkille oma fleeceloimi, joka oli paitsi mukava yllä, myös äärettömän katu-uskottava. Kotona pikkuisen maittoi uni pitkän viikonlopun jälkeen:
Padasjoelle lähdettiin melko täyteenpakatulla Volkswagenilla, pikkuiseen kolmioviseen Golfiin sulloutui kolme ihmistä, KUUSI karjakoiraa ja kolmen ihmisen ja kuuden koiran leiritarvikkeet.
Perjantai-iltaa vietettlauksen merkeissä. Koirakeilauksessa 15? 1,5 litran pulloa oli täytetty vedellä ja laitettu keilariviin. Jokaisella koiralla oli kaksi lähetystä pulloille. Kaatuneista pulloista sai 2 pistettä, ja jos koira otti pullon suuhun, niin siitä ei pisteitä saanut. Karkista oli ihan kiva juoksennella, mutta pulloihin se ei koskenut. Seelan sai kannustamalla kaatamaan pari pulloa. Mutta Malla. Kohta kahdeksan vuoden kokemus sähläämisestä tuotti viimein tulosta. Malla eksyi pullojen sekaan ja sähläsi, kaataen 8 pulloista, ja täten ylivoimaisesti voitti keilauksen. Hyvä Malla.
Loppuilta sujuikin sitten saunassa rentoutuen ja uiden tähtitaivaan alla. Kaikki olisi ollut täydellistä, mutta suurella ylpeydellä kun olin esitellyt Seelan löydetyt linjat, päätti Seela pitää bulkkipäivän ja veti sitten kaikkien kolmen koiran viikonlopun ruuat. Olin ilmoittanut Seelan sunnuntaille Heinolan kolmeen starttiin, joten pikkuisen otti päähän. Seela selvisi ähkystään kuitenkin tyylillä.
Lauantaina kävimme Vääksyssä treenaamassa karjisporukalla agilityä, ja olipas mukavaa! Olin suunnitellut kisamittaisen n. kolmosluokan radan jossa oli myös itse suunnittelijalla melkoisesti tekemistä, kun eräs sininen ei oikeen meinannut muistaa, että takaaleikkaus on _kääntävä_ ohjaus, eikä suinkaan tarkoita sitä, että takaaleikkauksesta huolimatta kannattaa vaan jatkaa edessähäämöttävien esteiden poimimista. Vaan kiva tietysti, että koira irtoaa.
Iltapäivä vietetiin tokokoulutuksessa Heli Kelhälän johdolla. Karkki oli ensin, ja näytettiin mitä osataan, ja lyhyen treenin jälkeen pyysin vinkkejä jatkoon. Mun naksuttimenkäyttö ja kehun ajoitus oli aikalailla pielessä. Suu käy koko ajan ja naksutin tekee mitä tahtoo. Nooh, rauhallisuutta mulle, mutta innostavat kehut silloinkun on tarpeen. Karkin imutusseuruu hyväpaikkaista ja asentoista. Noudossa meinaan kurottautua pennun ylle, malttia liikkeeseen! Luoksetulo on nopea ja iloinen ja laatikkoleikki on Karkista kivaa.
Seela teki luoksarin pysäytystä ja häiriöitynä estehypyn. Pitkästä aikaa saatiin Seelalle treeneihin tilanne jossa se otti vieraista (kovaäänisestä karjisihmislaumasta) painetta. Suoritti kympin arvoisesti hypyn vaikka pyysin sitten kyseisen porukan ihan "iholle". Iso palkka ja pois kentältä. Tehtiin myös paikkamakuu, joka varma ja rauhallinen. Malla teki liikkeestä istumisen, tunnarin, ruudun ja luoksetulon. Liikkeestä istuminen ei onnistunut kerralla, mua jännitti, äänensävy muuttuu, jolloin koira ei sitä kuuntele. Tokalla kerralla ok. En tiedä kinnasiko jalkakin vähän treeneissä.
Tunnarissa tapahtui jotain hämmentävää. Malla meni kapuloille, pitkään sillä meni haistellessa, mutta lopulta kun oma löytyi, toi Malla reippaana ja hymyilevänä häntä pystyssä tunnarikapulan mulle asti. Aivan mahtavaa!
Vieras, valmis ruutu oli vähän vaikea, meni sivuun, odotti ohjeita ja korjasi hyvin, mutta lähti sitten mun ihmeellisen rivakan kulmakäännöksen kohdalla ennakoimaan palkkaa ja nousi. Muuten jees. Luoksetulo tehtiin suorana, ja oli hyvä.
Iltaa vietettiin jälleen hyvässä seurassa saunoen, uiden ja syöden. Nukkumaan piti suunnata kohtuullisen aikaisin, kun kisapaikalla oli oltava jo yhdeksän maissa. Ja vähän meni tiukille, kun Heinolan ravirataa en meinannut mistään löytää. Ehdittiin kuitenkin paikalle.
Sisko Pulkkinen toimi kaikkien ratojen tuomarina. Ensimmäisenä agilityrata, jossa kaikki kontaktit ja hyppyneliö, jossa mentiin edestakaisin. Seela teki hienon radan, erityisesti olin otettu todella hienoista pysäytyskontakteista. Valitettavasti huumautuneena tästä, hukkasin rytmin, ajauduin väärälle puolelle keppejä ja reagoin väärin - olisin ehtinyt keppien jälkeen persjättöön, mutta rynnistin sitten liian tiukasti takaaleikkaamaan, jolloin Seela lähti mun ryntäyksen mukaan. Ei pitäisi järkyttyä, mutta että keppivirhe! Ja itseasiassa toinenkin kun kiihkeästi haukkuvan koiran lähettäminen uudestaan keppien alkuun ei heti onnistunutkaan. Loppurata sujui hienosti, ja keinun kontakti oli 10+!
Seuraava rata oli linjoiltaan melko samantyylinen, rytmitystä vaativa rata, jolla A kaksi kertaa ja keinu. Varmaa menoa A:lle asti, johon Seela ei sitten pysähtynyt, ei ensimmäisellä, eikä toisella kerralla. Mutta ei kontaktivirhettä tai muitakaan virheitä ja nollalla maaliin. Sijoitus oli neljäs.
Koira oli tuntunut kaksi rataa niin hyvältä, että kerrankin odotin innolla ja itsevarmana hyppäriä. Ja hyppyrata oli kuin nakutettu meille. Koiralle jos ehti rakentaa hyvät linjat, niin pääsi lähettämään koiraa jo pitkältä matkalta oikein. Radan kauhunhetki koettiinkin sitten siinä, että en ihan ehtinyt sinne minne olin aikonut asettua, kun Seela varasti lähdöstä (ARGH!) ja jouduin kierrättämään yhden siivekkeen eri kautta kuin olin ajatellut. Sain kuitenkin rytmistä kiinni, ja rata sujui ohjaussuunnitelman mukaan, Seela teki hienosti töitä ja nollalla maaliin. Siis TUPLA! Jes. Olin niiiiiin iloinen.
Ja sitten päästäänkin kirjoituksen otsikkoon. Heinolassa oli kisaamassa älyttömän nopeita koirakoita, tupla oli hieno juttu, mutta kun tuloslista lopulta saatiin seinälle, niin olin kiljua ääneen, Seela hyppärillä kakkospallille ja tuloslistan viimeisellä rivillä maaginen kirjainyhdistelmä: SERT-H!
Joten tik-tak-tik-tak alkoi naksuttamaan Seelan hyppyvaliokello! Toivottavasti saadaan agivaliokellokin raksuttamaan lähitulevaisuudessa.
On tuo vaan ihana koira, kerta toisensa jälkeen niin hienoa työtä ohjaajan mokailusta huolimatta. Tuntuu että tällä hetkellä ollaan samassa rytmissä Seelan kanssa. Se voi kyllä kadotakin pian, tiedän sen, mutta nautitaan nyt kun sitä kestää, ja riemuitaan vähän lisää Sertistä. Tämmöisiä sertejä ei ole muuten vielä aiemmin karjakoiralle Suomessa jaettu.
Lopuksi laitan vielä Remmin foorumilta kopioidun pienen tilastopläjäyksen Seelan agistarteista:
SEELA, 65 starttia (1-3 lk)
Hylkäysprosentti 49
Tulosprosentti 51
Nollaprosentti 28
Kolmosluokan nollaprosentti: 30
Keskinopeus (nollista): 3,94m/s
Keskinopeus (kolmosluokan nollista): 4,00m/s
Nopein nopeus (sama nopeus saatu hyppärillä ja agiradalla): 4,45 m/s
Pisin hylkäysputki: 6 perättäistä hylkyä
Paras Ranking-sija 104 (09/13)
Mukaan tarttui vielä kisapaikalta Karkille oma fleeceloimi, joka oli paitsi mukava yllä, myös äärettömän katu-uskottava. Kotona pikkuisen maittoi uni pitkän viikonlopun jälkeen:
maanantai 2. syyskuuta 2013
Osteopatia tuli tarpeeseen
Koirien syyshuollot on nyt aloitettu. Seela kävi Helsingin reissun yhteydessä osteopaatti Jerry Ketolan käsittelyssä. Keväällä Seelalla oli tiukkuutta lanneosassa, vähän toisessa lavassa ja ristikkäisessä takajalassa. Ei mitään isompaa siis, eikä mitään isompaa tälläkään kertaa, lavan ja takajalkojen osalta ei mitään moitittavaa, koira hyvin elastinen. Lanneosassa pientä tiukkuutta edelleen, mutta siis koira erittäin hyvässä kunnossa ja vapaasti harrastuksia jatkamaan. Jee.
Nooh, siihen ne hyvät uutiset sitten aikalailla osteopatian suhteen jäikin. 1.9. Jerry tuli Jyväskylään hoitamaan koiria ja varasin ajat myös punaisille. Malla oli hyvinkin tukossa, tiukkuutta oli niin selässä, lavoissa, kuin niskassakin. Itse leikattu polvi hyvässä kunnossa, samoin viime kerralla jämäkkä ristikkäinen etujalka nyt paremmin liikkuvainen. Malla on ollut pikkuisen taas äreämpi, ei kotona niinkään kuin lenkillä, ja selittää kyllä tilannetta. Jerry oli sitä mieltä että jos koirilla on päänsärkyä, ja miksei olisi, niin Malla olisi vahva kandidaatti, niin tukossa esimerkiksi niska oli. Kallonpohjaa hoidettaessa Mallan ilme oli aivan ihanaa katseltavaa, nenä valui vettä ja silmät kiinni se tuhisi kun Jerry hoiti mm. kallonpohjaa ja niskaa. Kotihoito-ohjeita saatiin niskahierontaan. Mallan aika ylittyi, ja haukkasi Karkin aikaa, niin paljon oli hoidettavaa. En tiedä onko pennun kanssa rymyäminen vai mikä jumituksen syynä, mutta hyvä että Mallan vein.
Kaikista suurimman ja ikävimmän yllätyksen paljasti kuitenkin Karkki hoidettaessa. Koko pentu aivan kokovartalokipsissä. Joo, olin pistänyt huomiolle, että se kompastelee välillä hassusti ja välillä onnahtanut aika pienistä syistä. No nyt saatiin sitten selitys. Rintaranka, lukossa, lanneosa vailla joustoa, lantio vinossa, vasen lonkka lihaksista tukossa. Pentu ei ihan itsestään noin huonoon kuntoon mene, ja koska tukehtumisepisodin yhteydessä luustossa ei mitään hälyttävää ollut, niin todennäköisin syy Karkin huonolle kunnolle onkin nimenomaan tukehtumisepisodi ja osansa elvytyksellä. Elimistön shokkitila tukehtumisen yhteydessä, palleaan kohdistuneet iskut, pää alaspäin roikottaminen takajaloista ovat saaneet aikaan että penturaukka oli ihan kokovartalolukossa. Mutta Karkkipa oli niin hieno hoidettava, että en olisi uskonut. Todella kauniisti antoi itseään hoitaa ja Jerryä huvitti kun pentu lähti myötäilemään hoitoa ja avasi venytellen selkää juuri oikeissa kohdissa ja juuri oikeaan suuntaan. Yksi hyvin iso rusahdus kuului rintarangasta, ja hyvin liikettä alkoi kroppaan tulla hoidon aikana. Tosi tärkeää Karkin kasvun kannalta, että ranka hoidettiin tässä vaiheessa ennen kuin ongelmat kasvun myötä koko ajan olisivat kertaantuneet ja muuttuneet vaikeammin hoidettaviksi. Nyt saa pentu kasvaa vapaasti.
Nyt onkin sunnuntaista lähtien ollut melko väsynyt ja raukea pentu. Hoito oli aika rankka ja nyt toivutaan siitä rauhassa ja palautellaan kroppaa rauhallisilla lenkeillä ja levolla. Kunhan sopiva tilaisuus livahtaa Helsinkiin tulee, täytynee piipahtaa tarkastamassa ainakin Karkin, ja miksei muidenkin kunto vielä syksyn aikana. Nyt onkin hyvä lepäillä ennen viikonloppua ja karjisleiriä! Sunnuntaina lisäksi Seelan kanssa kisaamaan Heinolaan, kun sillä suunnalla jo valmiiksi ollaan.
Nooh, siihen ne hyvät uutiset sitten aikalailla osteopatian suhteen jäikin. 1.9. Jerry tuli Jyväskylään hoitamaan koiria ja varasin ajat myös punaisille. Malla oli hyvinkin tukossa, tiukkuutta oli niin selässä, lavoissa, kuin niskassakin. Itse leikattu polvi hyvässä kunnossa, samoin viime kerralla jämäkkä ristikkäinen etujalka nyt paremmin liikkuvainen. Malla on ollut pikkuisen taas äreämpi, ei kotona niinkään kuin lenkillä, ja selittää kyllä tilannetta. Jerry oli sitä mieltä että jos koirilla on päänsärkyä, ja miksei olisi, niin Malla olisi vahva kandidaatti, niin tukossa esimerkiksi niska oli. Kallonpohjaa hoidettaessa Mallan ilme oli aivan ihanaa katseltavaa, nenä valui vettä ja silmät kiinni se tuhisi kun Jerry hoiti mm. kallonpohjaa ja niskaa. Kotihoito-ohjeita saatiin niskahierontaan. Mallan aika ylittyi, ja haukkasi Karkin aikaa, niin paljon oli hoidettavaa. En tiedä onko pennun kanssa rymyäminen vai mikä jumituksen syynä, mutta hyvä että Mallan vein.
Kaikista suurimman ja ikävimmän yllätyksen paljasti kuitenkin Karkki hoidettaessa. Koko pentu aivan kokovartalokipsissä. Joo, olin pistänyt huomiolle, että se kompastelee välillä hassusti ja välillä onnahtanut aika pienistä syistä. No nyt saatiin sitten selitys. Rintaranka, lukossa, lanneosa vailla joustoa, lantio vinossa, vasen lonkka lihaksista tukossa. Pentu ei ihan itsestään noin huonoon kuntoon mene, ja koska tukehtumisepisodin yhteydessä luustossa ei mitään hälyttävää ollut, niin todennäköisin syy Karkin huonolle kunnolle onkin nimenomaan tukehtumisepisodi ja osansa elvytyksellä. Elimistön shokkitila tukehtumisen yhteydessä, palleaan kohdistuneet iskut, pää alaspäin roikottaminen takajaloista ovat saaneet aikaan että penturaukka oli ihan kokovartalolukossa. Mutta Karkkipa oli niin hieno hoidettava, että en olisi uskonut. Todella kauniisti antoi itseään hoitaa ja Jerryä huvitti kun pentu lähti myötäilemään hoitoa ja avasi venytellen selkää juuri oikeissa kohdissa ja juuri oikeaan suuntaan. Yksi hyvin iso rusahdus kuului rintarangasta, ja hyvin liikettä alkoi kroppaan tulla hoidon aikana. Tosi tärkeää Karkin kasvun kannalta, että ranka hoidettiin tässä vaiheessa ennen kuin ongelmat kasvun myötä koko ajan olisivat kertaantuneet ja muuttuneet vaikeammin hoidettaviksi. Nyt saa pentu kasvaa vapaasti.
Nyt onkin sunnuntaista lähtien ollut melko väsynyt ja raukea pentu. Hoito oli aika rankka ja nyt toivutaan siitä rauhassa ja palautellaan kroppaa rauhallisilla lenkeillä ja levolla. Kunhan sopiva tilaisuus livahtaa Helsinkiin tulee, täytynee piipahtaa tarkastamassa ainakin Karkin, ja miksei muidenkin kunto vielä syksyn aikana. Nyt onkin hyvä lepäillä ennen viikonloppua ja karjisleiriä! Sunnuntaina lisäksi Seelan kanssa kisaamaan Heinolaan, kun sillä suunnalla jo valmiiksi ollaan.
perjantai 23. elokuuta 2013
Karjakoirat lammaspaimenessa - iik!
Suhtautumiseni koko ajan yleistyvään paimennusharrastukseen on ollut (ja on ehkä vieläkin) melko ristiriitainen. Paimennustaipumuksien ylläpito paimennusroduissa on tärkeää. Se sitten, saadaanko niitä taipumuksia harrastelupaimentelulla ylläpidettyä, on mielestäni vähän monimutkaisempi juttu. Karjakoirien kohdalla tämä on vielä ristiriitaisempaa, sillä karjakoiran kuuluisi olla nautapaimen, mutta lampaat on se millä näitä juttuja pääasiassa koetellaan. Onko hyvä lammaspaimen liian nössö nautapaimen, ja voidaanko heeler-tyyppiseltä koiralta vaatia toisenlaista paimenkäyttäytymistä. Näiden pohtimisen vastapainoksi minulla ei ole käytännön kokemusta tai tietoa paimennuksesta. Yhtään. Mallan kanssa on karanneet hevoset haettu aitaukseen niin että minä sanoin vapaa ja kun hevoset oli aitauksessa, sanoin maahan. Lisäksi yhden kerran Malla on ollut parsinavetassa nostamassa lehmät yksitellen ylös ja ajoi ne laitumelle tämän tehtyään.
Noh, näillä pohjilla, Aijan löydettyä paikan, jossa paimennusta on karjakoirankin kanssa mahdollista kokeilla, suunnattiin Loppiin, Aitopaimeneen. Olin suoraan sanottuna melko skeptinen. Lähtökohtaisesti ajattelin, että Malla paimentaa jos ei vaan jostain syystä ole liian kiihkeä tai raju lampaille, Seela nautiskelee todennäköisesti lampaiden oheistuotteista (paska on hyvää ry) ja Karkki… Noh, Läärii, kuten Läärimäpennun kuuluu. Aijalla oli kaikki kolme koiraa mukana myös, joten kokeneemmat saivat aloittaa, ja minä ihmettelin, kuuntelin ja yritin saada juonen päästä kiinni. Perusteet tiedossa joo, lammas on saaliseläin eikä tykkää ahdistelusta, ja paimen on lampaiden tuki ja turva ja pitää huolen ettei koira tee mitään tyhmää. Koiran tehtävä on ohjailla laumaa, kuten paimen haluaa sen ohjaavan, ei ominpäin, vaikka tietysti koira ratkaisee asioita myös itse. 
Malla: Ensimmäiseksi valitsin Mallan, en oikeastaan mistään muusta erityisestä syystä kuin siitä, että sen kanssa olin sentään jotain paimennuksensuuntaista tehnyt ja noissa tilanteissa se on ollut aina hillitty, kohtelias paimennettavia kohtaan, mutta kuitenkin jämäkkä ja kuulolla. Ajattelen että pääsisin helpolla. Siirryttiin pyöröaitaukseen, Malla liinassa ja aluksi seurasimme koiran reaktioita. Malla selkeästi osoitti kiinnostusta lampaita kohtaan, mutta ei minkäänlaista aggressiota tai turhaa kiihtymystä. Ja käsky kävi laskea koira irti liinasta. Teimme kaarelle lähettämistä, jossa nähtiin että mun kiltti koira ei nouse jos on maahan käsketty vaikka vieras ihminen tökkii sitä paimensauvalla. Nooh, pienten hankaluuksien jälkeen saatiin koira liikkeelle ja itse hommahan toimi hienosti. Malla oli kuuliainen, kohtelias ja jutun juonessa mukana heti. Itselle lampaissa, koirassa, paimensauvassa ja ohjaajan neuvoissa oli liikaa liikkuvia osia, mutta siis lopputulema kuitenkin onnistunut, välillä itse seurasin koiraa liikaa ja Malla päätti minun sijaan mihin suuntaan mennään, mutta kokemattoman ohjaajan piikkiin. Malla sai kehuja oikeastaan kaikesta, paikan omistaja sanoi, että tuollaista karjakoiraa hän ei vielä ole nähnytkään, että saman tien oikealla asenteella ja heti selkeästi niin kuulolla että voi päästää irti. Kouluttaja kehui koiran hallintaa, taipumuksia ja meidän keskinäistä suhdetta. Hyvä Malla! Ei siis hassummin kohta veteraani-ikäiseltä vedetty. Toinen kierros sujui samoissa merkeissä, mitä nyt itse sitten hermostuin kun maahan –käsky meinasi menettää tehoaan ja karjaisin niin että Malla yritti karkuun koko pyöröaitauksesta. Että pitää olla itsellä siunaantunut tuota temperamenttiä, ja tulee toimittua ennen kuin ajattelee. Koira oli ihan korrekti mutta ei väsyneenä ja homman lumoissa enää ollutkaan tokokoira, mitä syytä siinä on sydänhal-vauttaa itseään, koiraa, lampaita (myös viereisillä pelloilla) ja kouluttajaa moisella huudolla. Korvat punaisena kuuntelin palautteen tästä, vakuuttelin Mallalle että kyllä se on edelleen hyvä koira ja pidin pienempää ääntä loppuajan ja hyvinhän siinä kävi.
Karkki: Karkin kanssa kouluttaja antoi muutaman tavoitteen: sen pitää saada olla vauva. Sitä ei saa liian kovasti komentaa, vaan mieluummin hyvällä ja positiivisella vahvistaa kaikkea hyvää mitä se lampailla esittää – rauhallista paineen antoa lampaalle, lampaista luopumista, rauhallisuutta ja mikäli se tarjoaa itse pysähtymisiä tms. niin niistä isoja kehuja. Kouluttaja käytti termiä, että pennun on hyvä saada kokemus siitä että se saa ”tönäistyä” lampaat liikkeelle, eli että pentu ymmärtää että sen toiminta vaikuttaa lampaisiin. 
Karkkia lampaat vähän pöhisyttivät ensin. Ihmeellisen hajuisia ja määkiviä mutta sitten löytyi kakkaa ja iloa maailmaan. Karkki oli lampaista kiinnostunut ja selkeästi sillä koko pieni pää raksutti että mitä ihmettä. Välillä se kokeili pylly pystyssä vaania, välillä kiertää lampaita, välillä vaan istahtaa ja miettiä. Ja välillä sitten olis halunnut juosta vaan kovaa kohti määkiviä ystäviä. joten eka kierros Karkki liinassa. Tokalla kierroksella Karkki oli vapaana, ja kouluttaja piti lampaista huolta ja minä tuin Karkkia ja kehuin oikeista asioista. Eihän homma missään nimessä ollut vielä paimentamista, mutta joitain vilauksia Karkista näkyi, ja kouluttaja sanoi, että jos on mahdollista panostaa, niin Karkki olisi hyvässä iässä ruveta vahvistamaan näitä positiivisia, ”ei-karjakoiramaisia” tapoja ja rauhallisuutta ja hallintaa lampailla. 
Seela: Seelan kanssa mulla oli kaikista eniten ennakkoluuloja hommaa kohtaan. Seela kun tykkää syödä kakkaa ja vieraiden ihmisten kanssa ja paineen kanssa toimiminen ei ole sen vahvuuksia. Olin yllättynyt miten kiihkeänä se kävi kun pääsi aitaukseen. Liinassa kuitenkin nopeasti pääsin antamaan löysiä ja kun hihna ei enää ollut kireällä, niin asettui koirakin ja seurasi intensiivisesti lampaita katseellaan ja liikkeellään. Kouluttaja sanoi hyvin nopeasti, että tällä koiralla on jutusta selkeä haju, päästä koira vapaaksi. 
En nyt oikeastaan edes muista missä järjestyksessä mitäkin tapahtui, mutta mulla on sellai-nen olo, että kouluttaja otti Seelan kanssa ekan ”erän” ja mun tehtävä oli seurata miten teh-dään, ja puuttua jos koira näyttää mitään negatiivista reaktiota lampaisiin. Ja sitten mä katson kun mun sininen sähikäinen pää matalana seuraa täysin vieraan ihmisen ohjeita, reagoi nopeasti ja ketterästi, mutta ei kuitenkaan ryysinyt tai juoksuttanut turhia. Muutaman kerran Seela tuli turhan lähelle lampaita, mutta pienestä ”ei”:stä (oikeasti, en karjunut!) kuitenkin korjasi ja palasi kohteliaalle etäisyydelle työskentelemään. Kehuja Seela alkuun vaikeiden kohtien vastapainoksi tarvitsi paljonkin ja näin että vähän se otti ekalla kierroksella painetta. Toisella kierroksella aitauksessa olin vain minä ja koira ja Seela oli selkeästi itsevarmempi, edelleen hyvin kuulolla ja toimi nätisti. 
Lopputulemana oli että kaikki kolme koiraa selkeästi tiesivät mistä on kyse. Kouluttaja kehui minun ja koirien suhdetta, hallinta on rakennettu koirille oikein ja ne työskentelevät minulle halukkaasti. Kaikilla on hyvät taipumukset ja ne mitoittavat voimankäyttönsä oikein, ne eivät lähesty lampaita liian kiihkeästi eivätkä ole herkkiä käyttämään hampaitaan. Näitä positiivisia piirteitä tulee vahvistaa jos harrastusta jatkaa. Kouluttaja sanoi, että hänellä käyneistä karjakoirista kenenkään kanssa ei ole pystytty siirtymään näin nopeasti tasapainokuljetukseen (olikohan oikea termi?) ja työskentelemään tällä tavalla. Kaikkea en muista mutta siis iso peukku karjakoirakolmikolle kouluttajalta. Mieltä lämmitti erittäin paljon kun kouluttaja vielä pyysi minua avuksi joko Mallan tai Seelan kanssa, jotta hän saisi siirrettyä lampaat toiselle laitumelle. Kouluttaja otti ”stoppariksi” edessä työskentelemään oman bordercolliensa ja minä ja Seela (johon päädyin hetken pohdinnan jälkeen sen rauhallisemman temperamentin, kuuliaisuuden ja sosiaalisuuden takia) pidimme huolta että lampaat liikkuivat eteenpäin ja estimme 14 lampaan laumaa leviämästä pitkin metsiä ja teitä. Lisäksi autoimme stoppaamaan lampaita, jotteivät ne isomman lauman nähdessään paukaisi sähkölankaan. Oli aivan mahtava kokemus päästä auttamaan oikeaa paimenkoiraa hommissa vielä pitkän päivän päätteeksi. Sitä en osaa sanoa jatkuuko tämä harrastus tästä koskaan. Kuten juttelimme paikan pitäjän kanssa, on selvää, että karjakoirat eivät ole kaikkialle tervetulleita, ja rotua kohtaan on paljon ennakkoluuloja. Kouluttaja kyllä suositteli harrastuksen jatkamista jos vaan sopiva paikka löytyy. Käy sitten harrastuksen kanssa niin tai näin, niin ikimuistoista oli päästä ensi kertaa kokeilemaan ja näkemään miten luontevasti koirani alkoivat työskennellä. Etenkin Seelasta olin niin ylpeä, toki Mallastakin, mutta koska Seelasta en oikeastaan odottanut mitään, tuntui sen kanssa toimiminen sitä hienommalta.
torstai 15. elokuuta 2013
Kulunut puoli vuotta agilityssä
Jakso on vaihtumassa, joten pikkuisen ajatuksia kuluneesta jaksosta:
Seelan kontaktit olivat isohko murhe alkujaksossa, kovassa vireessä kontaktit vaan meinaa mennä läpi. Kyllä Seela koskee niihin, mutta pysähtyminen on ollut vaikeaa. Keskeytin muutaman startin ja muutamassa epävirallisessa vaadin ne ottamaan, mutta ei. Aikani tuskailtuani seurakaverin sanat ”palkkaa sitä” sai tajuamaan monta juttua. Kova vire, täysiä pysähdykseen, palkka. Ja kappas, viime kisoissa kaikki kontaktit, siis myös keinu! loistavat.
Nollia kertyi kivasti, ja jopa kaksi tuplaa, kisoissa on ihanaa käydä Seelan kanssa ja ekat SM-kisatkin päästiin näkemään. Seela on huippu kisakaveri, ja nautin tekemisestä sen kanssa. Palkintopallin korkeinta sijaa tavoiteltiin useaan otteeseen, mutta ei tavoitettu, myöskään sertejä ei tullut. Siinä vähän vieno tavoite seuraavalle puolelle vuodelle, vaikka pitäisi nöyrästi odottaa, että se tulee kun sen aika on. Kisoissa mun pitäisi itse uskaltaa rohkeasti tehdä samoja asioita kun treeneissä. Nyt helposti varmistelen liikaa.
Seelan kunto on ollut hyvä ja osteopaatti + 2 eri hierojaa tämän totesivat, seuraavaksi osteo-paatille päästään tiistaina. Seela piti kesäkuun puolen välin jälkeen reilun agilitytauon ja Karkin kanssa leikkien ja uiden pitänyt kunnosta huolta. Malla ei ole agilityä harrastanut enää aktiivisesti, muutama kisastartti ja vielä vähemmän treenikertoja, mutta sen kerran kun on treenattu niin Mallalla on ollut superkivaa. Karkki ei vielä mieti agilityä ollenkaan.
Ohjaajan 12 kiloa pudonnut elopaino alkaa jo pikkuisen näkyä radallakin, ja huomaan koko ajan paremmin ehtiväni. Iso henkinen haaste on ollut persjätöt, ja Jarin ja Annan hellässä huomassa olen niitäkin uskaltanut nyt tekemään, ja onnistunut! Radanlukutaitoa tullut lisää, ja rohkeutta pysyä omassa suunnitelmassa, hyvä niin!
Agilityn valmennusryhmän juoksutekniikkaharjoitukset on olleet tukena kuntoa kohottaessa. Ulkopuoliselta kouluttajalta on tullut hyviä, uusia ideoita ja ajattelemisen aiheita. Harmilliset nyt tulee muiden menojen vuoksi kolmen valmennuskerran putki kun ei päästä osallistumaan.
Kouluttajana olen saanut olla niin iloinen ja ylpeä ryhmäläisteni menestyksestä jaksolla, niin treeniradoilla kuin kisoissakin. Ensi jaksoksi uskalsin ottaa 2-3 –luokkalaisten ryhmän ja katsotaan mitä heidän kanssaan keksitään.
Seuraavat kisat on 18.8. ja piirinmestaruuksiin osallistutaan Seelan kanssa joukkueeseen ja yksilöihin ja Mallan kanssa sunnuntaina hyppyradalle. Ihanaa päästä kahdella koiralla mat-kaan!
Seelan kontaktit olivat isohko murhe alkujaksossa, kovassa vireessä kontaktit vaan meinaa mennä läpi. Kyllä Seela koskee niihin, mutta pysähtyminen on ollut vaikeaa. Keskeytin muutaman startin ja muutamassa epävirallisessa vaadin ne ottamaan, mutta ei. Aikani tuskailtuani seurakaverin sanat ”palkkaa sitä” sai tajuamaan monta juttua. Kova vire, täysiä pysähdykseen, palkka. Ja kappas, viime kisoissa kaikki kontaktit, siis myös keinu! loistavat.
Nollia kertyi kivasti, ja jopa kaksi tuplaa, kisoissa on ihanaa käydä Seelan kanssa ja ekat SM-kisatkin päästiin näkemään. Seela on huippu kisakaveri, ja nautin tekemisestä sen kanssa. Palkintopallin korkeinta sijaa tavoiteltiin useaan otteeseen, mutta ei tavoitettu, myöskään sertejä ei tullut. Siinä vähän vieno tavoite seuraavalle puolelle vuodelle, vaikka pitäisi nöyrästi odottaa, että se tulee kun sen aika on. Kisoissa mun pitäisi itse uskaltaa rohkeasti tehdä samoja asioita kun treeneissä. Nyt helposti varmistelen liikaa.
Seelan kunto on ollut hyvä ja osteopaatti + 2 eri hierojaa tämän totesivat, seuraavaksi osteo-paatille päästään tiistaina. Seela piti kesäkuun puolen välin jälkeen reilun agilitytauon ja Karkin kanssa leikkien ja uiden pitänyt kunnosta huolta. Malla ei ole agilityä harrastanut enää aktiivisesti, muutama kisastartti ja vielä vähemmän treenikertoja, mutta sen kerran kun on treenattu niin Mallalla on ollut superkivaa. Karkki ei vielä mieti agilityä ollenkaan.
Ohjaajan 12 kiloa pudonnut elopaino alkaa jo pikkuisen näkyä radallakin, ja huomaan koko ajan paremmin ehtiväni. Iso henkinen haaste on ollut persjätöt, ja Jarin ja Annan hellässä huomassa olen niitäkin uskaltanut nyt tekemään, ja onnistunut! Radanlukutaitoa tullut lisää, ja rohkeutta pysyä omassa suunnitelmassa, hyvä niin!
Agilityn valmennusryhmän juoksutekniikkaharjoitukset on olleet tukena kuntoa kohottaessa. Ulkopuoliselta kouluttajalta on tullut hyviä, uusia ideoita ja ajattelemisen aiheita. Harmilliset nyt tulee muiden menojen vuoksi kolmen valmennuskerran putki kun ei päästä osallistumaan.
Kouluttajana olen saanut olla niin iloinen ja ylpeä ryhmäläisteni menestyksestä jaksolla, niin treeniradoilla kuin kisoissakin. Ensi jaksoksi uskalsin ottaa 2-3 –luokkalaisten ryhmän ja katsotaan mitä heidän kanssaan keksitään.
Seuraavat kisat on 18.8. ja piirinmestaruuksiin osallistutaan Seelan kanssa joukkueeseen ja yksilöihin ja Mallan kanssa sunnuntaina hyppyradalle. Ihanaa päästä kahdella koiralla mat-kaan!
Agility SM Kirkkonummella (finally!), kopio jutusta karjislehdessä
Agilityn SM-kisat järjestettiin osallistujamääräennätyksen turvin Kirkkonummen keskuskentällä 15.-16.6.2013. Lauantaina kisattiin seuramestaruuksista ja sunnuntaina yksilömestaruuksista. Seela-karjiksen kanssa pääsimme ensimmäistä kertaa nauttimaan isojen kisojen tunnelmasta.
Lähdimme matkaan jo hyvissä ajoin perjantai-aamuna, autoon pakattiin huolellisesti koirat, ruuat, vaatteet ja ne koiran jälkeen tärkeimmät – agilitykengät ja koiran paperit. Lopulta tarkistettuani vii-dettä kertaa että paperit ovat mukana, asetin Seelan kansion pelkääjän paikalle, että suostuisin us-komaan että mukana ovat. Toki mukana oli myös SM-kisoja varten tehty kokoelmalevy, jota huudat-taessa matka menikin hyvin – mitä nyt jännitys lisääntyi mitä lähemmäs Helsinkiä päästiin.
Perjantaina järjestettiin kisapaikalla 3-luokan koirakoille kaksi kisaa, mutta pohdinnan jälkeen päätin Seelan kanssa jättää väliin tutustumiskierroksen kisapaikkaan yhden agilityradan merkeissä. Helle, pitkä automatka ja jännitys ovat huono yhdistelmä, ja kun Seela ei ole sen kummemmin häiriö- tai alustaherkkä, niin uskoin sen osaavan toimia radalla sunnuntaina ilman hankaluuksia.
Lauantai koitti ja joukkuekilpailut starttasivat. Joukkuekilpailussa oli mukana 202 joukkuetta ympäri Suomen. Seela oli etukäteen ilmoitettu Jyväskylän agility teamin medijoukkueen varakoirakoksi – eli mikäli joku joukkueen varsinaisista koirakoista olisi estynyt tulemasta, olisi meidän hypättävä tuu-raamaan. Joukkuekisassa joukkueen neljä koirakkoa kisaavat saman agilityradan ja koirakoiden tulok-set lasketaan yhteen. Kolme parasta tulosta jää voimaan, joten menestyminen joukkuekisassa vaatii lähes kaikkien koirien onnistumista. Mitä pidemmälle päivä kävi, sitä selvemmältä näytti että vara-koirakolle ei ole tänä vuonna tarvetta ja JAT:n joukkue teki onnistumisen toisensa jälkeen. Itse sai jännittää ja ihastella seurakavereiden osaamista aurinkoisessa kesäsäässä sillä aikaa kun Seela sai löhöillä ja keräillä paristoja seuraavan päivän koitosta varten. Ja ihasteltavaa ja jännitettävää riitti aivan päivän viimeiseen rataan asti, kun kolmen nollatuloksen päälle joukkueemme ankkurikoirakko keskikokoinen villakoira Taavi ja ohjaajansa Päivi pääsivät viimeisenä radalle ja sinetöivät nopealla nollatuloksella medien Suomenmestaruuden Jyväskylän agility teamille. Hyvillä mielin sai palata ta-kaisin Helsinkiin ja valmistautumaan seuraavaan päivään.
SM-kisojen yksilömestaruuksiin oli ilmoitettu ennätysmäärä koiria, mini, medi ja maksiluokkien koiria oli ilmoitettu yhteensä 666 kappaletta. SM-kisoihin osallistuakseen koira tarvitsee tarvittavat kilpailu-tulokset kolmosluokasta. Tulokset ovat koirakkokohtaisia, ja SM-kilpailujen yksilökilpailuihin oikeus on hallitsevalla Suomenmestarilla, hallitsevalla piirinmestarilla (0-tuloksella) tai koirakolla joka on saavuttanu 5.6.2012-3.6.2013 välisenä aikana kolmosluokassa vähintään seitsemän nollatulosta. Kaksi tuloksista saa olla hyppyradalta ja seitsemän nollatuloksen pitää sisältää vähintään yksi tuplanolla-tulos. Nollatuloksia pitää olla kolmelta eri tuomarilta. Seela oli nollatuloksia kerännyt verkkaiseen tahtiin ja 4.5. saavutetun tuplanollan nollien turvin pääsimme osallistumaan kisaan.
Seela oli oma virkeä ja hihnaa riuhtova itsensä kisapaikalle saavuttaessa. Ensimmäiseksi suunnattiin lämmittelylenkille ja siitä sitten tutustumaan kisa-alueeseen ja ihmisvilinään. Kun Seelan ryhmän rataantutustumisaika alkoi lähentyä, sai Seela levähtää häkissä sillä aikaa kun tutisevin jaloin astelin muun rataantutustumisryhmän kanssa keinonurmen peittämälle kentälle.
Yksilömestaruuden karsintaratana toimii hyppyrata, josta nollatuloksen tehneet tai 50 parasta koi-rakkoa pääsevät jatkoon jokaisesta säkäluokasta ja pääsevät kilpailemaan finaalissa. Omat ajatukseni olivat kaukana finaalista, yritin keskittyä tutustumaan rataan ja tekemään mahdollisimman hyvää rataa. Pianhan se nähtäisiin mihin se riittäisi. Rata oli Anne Saviojan käsialaa, nopeatempoinen rata, jossa kaksi kertaa haastava putkeenmenokulma ja muutama muu agilitylle tyypillinen metku. Rataan-tutustumisryhmässämme oli yhteensä 40 ihmistä harjoittelemassa ja suunnittelemassa ohjauskuvion-sa kuntoon 5 minuutin aikana. Radan perusteella itse jännitin etenkin radan vauhdikasta alkua ja keppien jälkeistä takaakiertokuviota, johon lopulta päädyin suunnittelemaan toisenlaisen ohjauksen kuin muut.
Rataantutustumisen jälkeen koiraa hakemaan ja vielä viimeisiä mielikuvaharjoitteita tekemään. SM-kisoissa koirakot siirtyvät radalle erillisen lähtökarsinan kautta joten ennen lähtökarsinoihin siirtymis-tä kävin läpi meidän tavanomaiset valmistautumisrituaalit, johon kuuluu ohjaajan äänen avaaminen jännityksen keskellä ja Seelan syliin istuskelemaan pyytäminen. Seelaa ei ennen agilitysuoritusta tar-vitse tai kannata sen kummemmin riehuttaa ennen suoritusta, koska se kiihtyy sitten niin paljon että esimerkiksi lähdössä pysyminen ja huolelliset hypyt saattavat unohtua. Aika sujui ihan liian nopeasti ja lopulta meitä edeltänyt koira tuli maaliin ja meidät viitottiin kentälle.
Seela jäi kauniisti odottamaan lähtölupaa ja kävelin rauhassa lähtöpaikoilleni tullen samalla kumman tietoiseksi siitä, että aika monta silmäparia katsoi juuri meitä. Annoin Seelalle lähtöluvan ja se ampaisi tuttuun tyyliinsä liikkeelle. Vauhdikas alkusuora, jonka päätti hankala putkeen hakeutuminen sujui erinomaisesti, ja putken jälkeen kolmesta lähekkäin olleesta putkenpäästä sain Seelan ohjattua sinne minne pitikin. Mutta sitten, rytmitysvirhe, olin kuvitellut ehtiväni pidemmälle Seelan ollessa putkessa ja hallitun valssin sijaan seuraavat hypyt mentiin aikaavievillä, eikä kovin tehokkailla, pelastelutakaaleikkauksilla. Ennen keppejä olevan esteen kohdalla olin näistä pelastuksista jo niin sekaisin, että yritin ohjata koiran hypyn väärältä puolelta. Onneksi sen verran huonosti, että koira yrityksistäni huolimatta suoritti esteen kuten pitää. Keppien aikana sain taas omaa ohjaustani kasaan, ja keppien jälkeinen takaakierto –kuvio onnistui omintakeisesta valinnastani huolimatta. Sitten vauhdilla kohti viimeisiä putkeenmenoja ja esteitä. Lähdin juoksemaan ehkä turhan kovaa, sillä Seela hämmästyi rytminvaihdoksesta ja pinkoessaan perääni pudotti riman. Ripeänä ohjaajana ehdin myöskin tukkia koiran reitin seuraavaan hankalaan putkikulmaan joten riman lisäksi yksi kieltovirhe. Viimeiset kuviot sujuivat hienosti ja maaliinkin päästiin. Sähläykseni radalla kostautuivat aikavirheenä ja lopullinen saldo radalta oli 15,06.
Radan jälkeen juostiin kisa-alueen läpi teltalle jossa Seela sai ison kourallisen herkkunameja, joita olin ostanut juuri tätä tilaisuutta varten. Radanjälkeinen jännitys purkautui pikkuhiljaa ja jäähyttelykävelyn aikana kerrattuani rataa mielessäni en voinut olla hymyilemättä. Kokematon ohjaaja ja kokematon koira ensikertaa isoilla areenoilla, ja sekaannuksesta huolimatta saimme paikattua radalla sattuneita kämmähdyksiä hyvinkin kylmäpäisesti, eikä ehjä rata ollut kaukana. Tuloksella 15,06 sijoituimme mediluokassa sijalle 124. Medejä radalla oli 195.
Rata:
Kotimatkalla radiota kuunnellessa olo oli iloinen ja tyytyväinen, ja ehkä vähän ylpeäkin, sillä ylipää-tään SM-kisoihin osallistumisoikeuden saaminen ei ole itsestäänselvyys. Oli hienoa päästä edusta-maan karjakoiria näin isoon tapahtumaan, ja oli ihana saada paljon positiivista palautetta Seelasta ventovierailta, jotka eivät karjakoiriin olleet liiemmin törmänneet. Ajattelin, että vaikka varmasti jokaisella koirakolla on omat aallonpohjansa, niin onni on tuollainen koira kuin Seela, joka kisa toisensa jälkeen tekee parhaansa, keskittyy rataan ja paikkaa vielä omistajan mokiakin hienolla kuuliaisuudella, vaikka samalla suorittaakin rivakasti radan tehtäviä.
Sopivasti kisoista jäi myös revanssin nälkää, ja halua saada ensi vuoden SM-kisoja varten tulokset kokoon myös. 2014 kisat järjestetään Tampereella, mutta ennen sitä on vielä monta monituista onnistumista, mokaa ja ahaa-elämystä edessä lajin parissa.
Lähdimme matkaan jo hyvissä ajoin perjantai-aamuna, autoon pakattiin huolellisesti koirat, ruuat, vaatteet ja ne koiran jälkeen tärkeimmät – agilitykengät ja koiran paperit. Lopulta tarkistettuani vii-dettä kertaa että paperit ovat mukana, asetin Seelan kansion pelkääjän paikalle, että suostuisin us-komaan että mukana ovat. Toki mukana oli myös SM-kisoja varten tehty kokoelmalevy, jota huudat-taessa matka menikin hyvin – mitä nyt jännitys lisääntyi mitä lähemmäs Helsinkiä päästiin.
Perjantaina järjestettiin kisapaikalla 3-luokan koirakoille kaksi kisaa, mutta pohdinnan jälkeen päätin Seelan kanssa jättää väliin tutustumiskierroksen kisapaikkaan yhden agilityradan merkeissä. Helle, pitkä automatka ja jännitys ovat huono yhdistelmä, ja kun Seela ei ole sen kummemmin häiriö- tai alustaherkkä, niin uskoin sen osaavan toimia radalla sunnuntaina ilman hankaluuksia.
Lauantai koitti ja joukkuekilpailut starttasivat. Joukkuekilpailussa oli mukana 202 joukkuetta ympäri Suomen. Seela oli etukäteen ilmoitettu Jyväskylän agility teamin medijoukkueen varakoirakoksi – eli mikäli joku joukkueen varsinaisista koirakoista olisi estynyt tulemasta, olisi meidän hypättävä tuu-raamaan. Joukkuekisassa joukkueen neljä koirakkoa kisaavat saman agilityradan ja koirakoiden tulok-set lasketaan yhteen. Kolme parasta tulosta jää voimaan, joten menestyminen joukkuekisassa vaatii lähes kaikkien koirien onnistumista. Mitä pidemmälle päivä kävi, sitä selvemmältä näytti että vara-koirakolle ei ole tänä vuonna tarvetta ja JAT:n joukkue teki onnistumisen toisensa jälkeen. Itse sai jännittää ja ihastella seurakavereiden osaamista aurinkoisessa kesäsäässä sillä aikaa kun Seela sai löhöillä ja keräillä paristoja seuraavan päivän koitosta varten. Ja ihasteltavaa ja jännitettävää riitti aivan päivän viimeiseen rataan asti, kun kolmen nollatuloksen päälle joukkueemme ankkurikoirakko keskikokoinen villakoira Taavi ja ohjaajansa Päivi pääsivät viimeisenä radalle ja sinetöivät nopealla nollatuloksella medien Suomenmestaruuden Jyväskylän agility teamille. Hyvillä mielin sai palata ta-kaisin Helsinkiin ja valmistautumaan seuraavaan päivään.
SM-kisojen yksilömestaruuksiin oli ilmoitettu ennätysmäärä koiria, mini, medi ja maksiluokkien koiria oli ilmoitettu yhteensä 666 kappaletta. SM-kisoihin osallistuakseen koira tarvitsee tarvittavat kilpailu-tulokset kolmosluokasta. Tulokset ovat koirakkokohtaisia, ja SM-kilpailujen yksilökilpailuihin oikeus on hallitsevalla Suomenmestarilla, hallitsevalla piirinmestarilla (0-tuloksella) tai koirakolla joka on saavuttanu 5.6.2012-3.6.2013 välisenä aikana kolmosluokassa vähintään seitsemän nollatulosta. Kaksi tuloksista saa olla hyppyradalta ja seitsemän nollatuloksen pitää sisältää vähintään yksi tuplanolla-tulos. Nollatuloksia pitää olla kolmelta eri tuomarilta. Seela oli nollatuloksia kerännyt verkkaiseen tahtiin ja 4.5. saavutetun tuplanollan nollien turvin pääsimme osallistumaan kisaan.
Seela oli oma virkeä ja hihnaa riuhtova itsensä kisapaikalle saavuttaessa. Ensimmäiseksi suunnattiin lämmittelylenkille ja siitä sitten tutustumaan kisa-alueeseen ja ihmisvilinään. Kun Seelan ryhmän rataantutustumisaika alkoi lähentyä, sai Seela levähtää häkissä sillä aikaa kun tutisevin jaloin astelin muun rataantutustumisryhmän kanssa keinonurmen peittämälle kentälle.
Yksilömestaruuden karsintaratana toimii hyppyrata, josta nollatuloksen tehneet tai 50 parasta koi-rakkoa pääsevät jatkoon jokaisesta säkäluokasta ja pääsevät kilpailemaan finaalissa. Omat ajatukseni olivat kaukana finaalista, yritin keskittyä tutustumaan rataan ja tekemään mahdollisimman hyvää rataa. Pianhan se nähtäisiin mihin se riittäisi. Rata oli Anne Saviojan käsialaa, nopeatempoinen rata, jossa kaksi kertaa haastava putkeenmenokulma ja muutama muu agilitylle tyypillinen metku. Rataan-tutustumisryhmässämme oli yhteensä 40 ihmistä harjoittelemassa ja suunnittelemassa ohjauskuvion-sa kuntoon 5 minuutin aikana. Radan perusteella itse jännitin etenkin radan vauhdikasta alkua ja keppien jälkeistä takaakiertokuviota, johon lopulta päädyin suunnittelemaan toisenlaisen ohjauksen kuin muut.
Rataantutustumisen jälkeen koiraa hakemaan ja vielä viimeisiä mielikuvaharjoitteita tekemään. SM-kisoissa koirakot siirtyvät radalle erillisen lähtökarsinan kautta joten ennen lähtökarsinoihin siirtymis-tä kävin läpi meidän tavanomaiset valmistautumisrituaalit, johon kuuluu ohjaajan äänen avaaminen jännityksen keskellä ja Seelan syliin istuskelemaan pyytäminen. Seelaa ei ennen agilitysuoritusta tar-vitse tai kannata sen kummemmin riehuttaa ennen suoritusta, koska se kiihtyy sitten niin paljon että esimerkiksi lähdössä pysyminen ja huolelliset hypyt saattavat unohtua. Aika sujui ihan liian nopeasti ja lopulta meitä edeltänyt koira tuli maaliin ja meidät viitottiin kentälle.
Seela jäi kauniisti odottamaan lähtölupaa ja kävelin rauhassa lähtöpaikoilleni tullen samalla kumman tietoiseksi siitä, että aika monta silmäparia katsoi juuri meitä. Annoin Seelalle lähtöluvan ja se ampaisi tuttuun tyyliinsä liikkeelle. Vauhdikas alkusuora, jonka päätti hankala putkeen hakeutuminen sujui erinomaisesti, ja putken jälkeen kolmesta lähekkäin olleesta putkenpäästä sain Seelan ohjattua sinne minne pitikin. Mutta sitten, rytmitysvirhe, olin kuvitellut ehtiväni pidemmälle Seelan ollessa putkessa ja hallitun valssin sijaan seuraavat hypyt mentiin aikaavievillä, eikä kovin tehokkailla, pelastelutakaaleikkauksilla. Ennen keppejä olevan esteen kohdalla olin näistä pelastuksista jo niin sekaisin, että yritin ohjata koiran hypyn väärältä puolelta. Onneksi sen verran huonosti, että koira yrityksistäni huolimatta suoritti esteen kuten pitää. Keppien aikana sain taas omaa ohjaustani kasaan, ja keppien jälkeinen takaakierto –kuvio onnistui omintakeisesta valinnastani huolimatta. Sitten vauhdilla kohti viimeisiä putkeenmenoja ja esteitä. Lähdin juoksemaan ehkä turhan kovaa, sillä Seela hämmästyi rytminvaihdoksesta ja pinkoessaan perääni pudotti riman. Ripeänä ohjaajana ehdin myöskin tukkia koiran reitin seuraavaan hankalaan putkikulmaan joten riman lisäksi yksi kieltovirhe. Viimeiset kuviot sujuivat hienosti ja maaliinkin päästiin. Sähläykseni radalla kostautuivat aikavirheenä ja lopullinen saldo radalta oli 15,06.
Radan jälkeen juostiin kisa-alueen läpi teltalle jossa Seela sai ison kourallisen herkkunameja, joita olin ostanut juuri tätä tilaisuutta varten. Radanjälkeinen jännitys purkautui pikkuhiljaa ja jäähyttelykävelyn aikana kerrattuani rataa mielessäni en voinut olla hymyilemättä. Kokematon ohjaaja ja kokematon koira ensikertaa isoilla areenoilla, ja sekaannuksesta huolimatta saimme paikattua radalla sattuneita kämmähdyksiä hyvinkin kylmäpäisesti, eikä ehjä rata ollut kaukana. Tuloksella 15,06 sijoituimme mediluokassa sijalle 124. Medejä radalla oli 195.
Rata:
Kotimatkalla radiota kuunnellessa olo oli iloinen ja tyytyväinen, ja ehkä vähän ylpeäkin, sillä ylipää-tään SM-kisoihin osallistumisoikeuden saaminen ei ole itsestäänselvyys. Oli hienoa päästä edusta-maan karjakoiria näin isoon tapahtumaan, ja oli ihana saada paljon positiivista palautetta Seelasta ventovierailta, jotka eivät karjakoiriin olleet liiemmin törmänneet. Ajattelin, että vaikka varmasti jokaisella koirakolla on omat aallonpohjansa, niin onni on tuollainen koira kuin Seela, joka kisa toisensa jälkeen tekee parhaansa, keskittyy rataan ja paikkaa vielä omistajan mokiakin hienolla kuuliaisuudella, vaikka samalla suorittaakin rivakasti radan tehtäviä.
Sopivasti kisoista jäi myös revanssin nälkää, ja halua saada ensi vuoden SM-kisoja varten tulokset kokoon myös. 2014 kisat järjestetään Tampereella, mutta ennen sitä on vielä monta monituista onnistumista, mokaa ja ahaa-elämystä edessä lajin parissa.
Karkki kasvaa
Karkin tulo ei ainakaan suoranaisesti lisännyt blogikirjoittelua. Aika on mennyt hirmuisen nopeasti, ja Karkki täytti 9. päivä jo kokonaiset neljä kuukautta. Painoa on inasen vajaa 11 kiloa ja pentu on hyväntuulinen ja vauhdikas. Rokotukset se otti vastaan urheasti. 12 viikkoisena paino 7,0 kg, 16 vikkoisena paino oli 10,3. 16-viikkoispaino on eri vaalla kuin nyt viimeisin, joten pientä mittavirhettä ilmassa, pentu kyllä on parissa viikossa kasvanut.
 |
| Toipilas Kikki-Pöö |
Ihan kaikki ei kuitenkaan ole sujunut auvoisesti. Kuukausi sitten olimme pentuporukalla treenaamassa ja treenit olivat päättyä järkyttävällä tavalla. Karkki oli iloinen, reipas ja hyväntuulinen pentu jonka kanssa päätettiin treenin lopuksi tehdä luoksetulo. Meinasi jäädä Karkin viimeiseksi. Karkki onnistui vetämään palan natural menua pahasti henkeen. Se kakisti, enkä ajatellut että mikään on vialla, naurahdin vaan tyhmänä, että älä nyt tukehdu siinä. Eipä mennyt hetkeäkään kun tajusin että sehän tosiaan tukehtuu. Karkki yritti oksentaa, mutta mitään ei tapahtunut, ja pian se vajosi tajuttomana maahan. En tiedä mitä olisin tehnyt jos Elli ei olisi ollut apuna. Minä yritin kaivaa hengitysteitä auki, Elli roikotti pentua pää alaspäin, ja mitään ei tapahtunut. Laskettiin pentu maahan, ja yritin antaa tekohengitystä. Ei mitään. Karkki muuttui kylmäksi ja kieli ja ikenet olivat siniset. Kaikki tapahtui äärettömän nopeasti. Pentu uudestaan ilmaan, ja yritettiin paukuttaa siihen ilmaa. Saana juoksi hätiin ja neuvoi Heimlich-otteen ja sitten kuului pennusta pieni korahdus, ja toinen, ja pentu alkoi ensin vaivalloisesti hengittämään ja lopulta palasi tajuihinsa. Eläinlääkärikeikkahan siitä tuli, ja Karkin keuhkoissa todettiin nestettä. Seuraava viikko otettiin rauhassa ja paranneltiin pentua. Karkki sai kortisonia ja nesteenpoistolääkityksen. Jos kuvittelee, että pentu pissaa paljon, niin se ei ole mitään siihen verrattuna paljon nesteenpoistolääkityksellä oleva pentu pissaa. Pääasia tietysti että Karkki on kunnossa nyt. Mutta kyllä säikäytti, ja edelleen tulee kylmät väreet kun muistelen pientä, kylmää ja sinistä suuta ja epätoivoa, kun mikään ei tuntunut auttavan.
Malla on hyväksynyt Karkin nyt laumaan, vähän tuon tukehtumisepisodin jälkeen Malla yhtäkkiä alkoi pentua leikittää ja nyt menee jo lenkillä väliinkin jos Karkkia liian kovasti kaverit riekuttavat. Ihanalta tuntuu että kolmikko tulee niin hyvin toimeen. Seela ja Karkki nukkuvat kylki kyljessä ja Seela nuolee aamuisin Karkin naamaa kuin mikäkin kissa. Karkki toimii edelleen todella hienosti laumassa ja vieraiden koirien kanssa – se on leikkisä mutta kohtelias, ja uskoo pienestä eleistä, jos sen seura ei ole toivottua. Helppo natiainen ottaa mihin vaan mukaan. Poikkeushan toki vahvistaa säännön, ja pakko kertoa, että ensimmäinen tappelukin on Karkilla takana. Muuramessa autonhuoltoreissulla auttelin luonnetestialueen purkamisessa ja Karkki oli mukana. Paikalla oli nainen Karkin ikäisen sakemannipennun kanssa, joten mikseipä leikkitreenejä pystyyn! Noh, niin. Tuossa tilanteessa Karkilla vähän petti harkintakyky ja se lähti todella ronskisti saman tien hyppäämään sakemannipennun poskeen. Ja sakemannipentu sitten ärähti Karkille. Sen sijaan että Karkki olisi väistänyt tai alistunut niin sehän aloitti sitten ”tappelun”, ihan kun isompikin koira rähisten sinkoili edes takaisin. Sitten kun nulikan nappasin villoista pois ”tappelemasta” niin se istahti lonkalle ja katsahti minuun, että ”häh, eiks muka saa?”. Sen jälkeen leikit taas sujuivat nätisti. Pirunsarvet näköjään pienellä ja kiltilläkin.
 |
| Karkki 16 vkoa |
Tokon alkeita on otettu jonkin verran ja agilityhallilla käyty leikkimässä ja tekemässä luoksetuloja. Lisäksi ollaan aloiteltu maastolajeja, lyhyitä 5-15 metrin namijälkiä ja selkeällä tuulella muutamia ukkoja lyhyeltä matkalta. Karkki tuntuu tykkäävän kyllä kaikesta mitä sille ehdottaa, ja hyväntuulisella tyylillä tekee ja touhuaa. Leikkiminen on nyt vähän out, kun hampaat vaihtuvat ja repiminen pikkusen tuntuu ikävältä. Karkki on myös selkeästi sitä mieltä, että se on minun koira, ja ei Joensuussa aluksi millään suostunut lähtemään pissalle äitini kanssa. Ihmisiin Karkki suhtautuu iloisen avoimesti, lapset ovat siitä ihania ja Lehmon mätsärissä oli niin hauskaa, kun Karkki löysi kaverin n. 6-vuotiaasta pojasta, joka kellahti selälleen nurmikkoon. Karkki kiipesi pojan päälle ja varovasti antoi pusuja lapsen nauraessa katketakseen Karkin alla. Muutenkin Lehmon mätsäri oli meidän osalta suuri menestystarina, ensin Karkki sai punaisen nauhan, voitti kaikki pennut ja oli lopulta BIS3! Pikkusen ylpeä olin pienestä karjakoirasta, joka jaksoi hienosti pitkän päivän. Joensuun reissulla Karkista kuoriutui myös oikein reipas uimaripentu, vaikka kasvattajansa povasi että Riverin lapset eivät tule uimaan. keskiviikko 26. kesäkuuta 2013
Karkki 11 viikkoa
Karkki täytti tiistaina 11 viikkoa. Painoa tällä hetkellä 6,3 kiloa ja molemmat korvat pystyssä! :)
Karkki on edelleen erittäin kiva pentu. Ollaan tutustuttu normaalikuvioihin, käyty lenkillä, rannassa ja töissäkin Karkin kanssa. Karkki on edelleen hyvin reipas ja avoin pentu ja häntä vatkaa tiuhaan. Se tutustuu itsevarmasti ympäristöönsä ja tulee erinomaisesti toimeen Seelan ja Mallan kanssa.
Karkki on edelleen erittäin kiva pentu. Ollaan tutustuttu normaalikuvioihin, käyty lenkillä, rannassa ja töissäkin Karkin kanssa. Karkki on edelleen hyvin reipas ja avoin pentu ja häntä vatkaa tiuhaan. Se tutustuu itsevarmasti ympäristöönsä ja tulee erinomaisesti toimeen Seelan ja Mallan kanssa.
Sisäsiisteydestä ei voida vielä kyllä puhua. Kyllä ulos mennessä pissaillaan, mutta niin pissaillaan sisällekin.
Karkki on myös melkoinen tyyppi käyttämään ääntään, ja tänään tutustutin sitten neidin suihkepulloon kun ei viereisessä huonessa voinut siivota ilman kovaäänistä protestia kun HÄN ei pääse auttamaan. Nimesin pennun samalla Kilju-Veeraksi. Noh, nopeasti suihkupullon kanssa alkoi omat lelut kiinnostamaan ja turhanpäiväinen räkytys loppui. Onneksi.
Karkin kanssa on treenailtu ihan pieniä juttuja naksuttimella, ja lähinnä opeteltu mitä se naksutin tarkoittaa. Tomerasti se hiffasi kaikilla neljlällä tassulla kenkälaatikon päälle kiipeämisen ja oikein vauhdilla lotaisi tassut sen päälle samalla katsoen mua sen näköisenä että "mää tiiän!".
Nooh, noudon alkua opeteltu naksutellen lisäksi myös ja tänään jatkettiin kropankäyttöjuttuja naksuttelemalla etujalkoja ruokakuppiin. Ihana pieni ja kauhealla innolla "treenien" huilitauolla repii lelua. Mahdottoman kiva penska. Paitsi Ellin mielestä. Karkki kun oli osannut tehdä Ellin eteisestä mönjäisen loiskimalla vesikupin vedet ja sitten surffaamalla kissanhiekassa.
Nooh, noudon alkua opeteltu naksutellen lisäksi myös ja tänään jatkettiin kropankäyttöjuttuja naksuttelemalla etujalkoja ruokakuppiin. Ihana pieni ja kauhealla innolla "treenien" huilitauolla repii lelua. Mahdottoman kiva penska. Paitsi Ellin mielestä. Karkki kun oli osannut tehdä Ellin eteisestä mönjäisen loiskimalla vesikupin vedet ja sitten surffaamalla kissanhiekassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)