perjantai 23. elokuuta 2013

Karjakoirat lammaspaimenessa - iik!

Suhtautumiseni koko ajan yleistyvään paimennusharrastukseen on ollut (ja on ehkä vieläkin) melko ristiriitainen. Paimennustaipumuksien ylläpito paimennusroduissa on tärkeää. Se sitten, saadaanko niitä taipumuksia harrastelupaimentelulla ylläpidettyä, on mielestäni vähän monimutkaisempi juttu. Karjakoirien kohdalla tämä on vielä ristiriitaisempaa, sillä karjakoiran kuuluisi olla nautapaimen, mutta lampaat on se millä näitä juttuja pääasiassa koetellaan. Onko hyvä lammaspaimen liian nössö nautapaimen, ja voidaanko heeler-tyyppiseltä koiralta vaatia toisenlaista paimenkäyttäytymistä. Näiden pohtimisen vastapainoksi minulla ei ole käytännön kokemusta tai tietoa paimennuksesta. Yhtään. Mallan kanssa on karanneet hevoset haettu aitaukseen niin että minä sanoin vapaa ja kun hevoset oli aitauksessa, sanoin maahan. Lisäksi yhden kerran Malla on ollut parsinavetassa nostamassa lehmät yksitellen ylös ja ajoi ne laitumelle tämän tehtyään.



Noh, näillä pohjilla, Aijan löydettyä paikan, jossa paimennusta on karjakoirankin kanssa mahdollista kokeilla, suunnattiin Loppiin, Aitopaimeneen. Olin suoraan sanottuna melko skeptinen. Lähtökohtaisesti ajattelin, että Malla paimentaa jos ei vaan jostain syystä ole liian kiihkeä tai raju lampaille, Seela nautiskelee todennäköisesti lampaiden oheistuotteista (paska on hyvää ry) ja Karkki… Noh, Läärii, kuten Läärimäpennun kuuluu. Aijalla oli kaikki kolme koiraa mukana myös, joten kokeneemmat saivat aloittaa, ja minä ihmettelin, kuuntelin ja yritin saada juonen päästä kiinni. Perusteet tiedossa joo, lammas on saaliseläin eikä tykkää ahdistelusta, ja paimen on lampaiden tuki ja turva ja pitää huolen ettei koira tee mitään tyhmää. Koiran tehtävä on ohjailla laumaa, kuten paimen haluaa sen ohjaavan, ei ominpäin, vaikka tietysti koira ratkaisee asioita myös itse.

Malla: Ensimmäiseksi valitsin Mallan, en oikeastaan mistään muusta erityisestä syystä kuin siitä, että sen kanssa olin sentään jotain paimennuksensuuntaista tehnyt ja noissa tilanteissa se on ollut aina hillitty, kohtelias paimennettavia kohtaan, mutta kuitenkin jämäkkä ja kuulolla. Ajattelen että pääsisin helpolla. Siirryttiin pyöröaitaukseen, Malla liinassa ja aluksi seurasimme koiran reaktioita. Malla selkeästi osoitti kiinnostusta lampaita kohtaan, mutta ei minkäänlaista aggressiota tai turhaa kiihtymystä. Ja käsky kävi laskea koira irti liinasta. Teimme kaarelle lähettämistä, jossa nähtiin että mun kiltti koira ei nouse jos on maahan käsketty vaikka vieras ihminen tökkii sitä paimensauvalla. Nooh, pienten hankaluuksien jälkeen saatiin koira liikkeelle ja itse hommahan toimi hienosti. Malla oli kuuliainen, kohtelias ja jutun juonessa mukana heti. Itselle lampaissa, koirassa, paimensauvassa ja ohjaajan neuvoissa oli liikaa liikkuvia osia, mutta siis lopputulema kuitenkin onnistunut, välillä itse seurasin koiraa liikaa ja Malla päätti minun sijaan mihin suuntaan mennään, mutta kokemattoman ohjaajan piikkiin. Malla sai kehuja oikeastaan kaikesta, paikan omistaja sanoi, että tuollaista karjakoiraa hän ei vielä ole nähnytkään, että saman tien oikealla asenteella ja heti selkeästi niin kuulolla että voi päästää irti. Kouluttaja kehui koiran hallintaa, taipumuksia ja meidän keskinäistä suhdetta. Hyvä Malla! Ei siis hassummin kohta veteraani-ikäiseltä vedetty. Toinen kierros sujui samoissa merkeissä, mitä nyt itse sitten hermostuin kun maahan –käsky meinasi menettää tehoaan ja karjaisin niin että Malla yritti karkuun koko pyöröaitauksesta. Että pitää olla itsellä siunaantunut tuota temperamenttiä, ja tulee toimittua ennen kuin ajattelee. Koira oli ihan korrekti mutta ei väsyneenä ja homman lumoissa enää ollutkaan tokokoira, mitä syytä siinä on sydänhal-vauttaa itseään, koiraa, lampaita (myös viereisillä pelloilla) ja kouluttajaa moisella huudolla. Korvat punaisena kuuntelin palautteen tästä, vakuuttelin Mallalle että kyllä se on edelleen hyvä koira ja pidin pienempää ääntä loppuajan ja hyvinhän siinä kävi.

Karkki: Karkin kanssa kouluttaja antoi muutaman tavoitteen: sen pitää saada olla vauva. Sitä ei saa liian kovasti komentaa, vaan mieluummin hyvällä ja positiivisella vahvistaa kaikkea hyvää mitä se lampailla esittää – rauhallista paineen antoa lampaalle, lampaista luopumista, rauhallisuutta ja mikäli se tarjoaa itse pysähtymisiä tms. niin niistä isoja kehuja. Kouluttaja käytti termiä, että pennun on hyvä saada kokemus siitä että se saa ”tönäistyä” lampaat liikkeelle, eli että pentu ymmärtää että sen toiminta vaikuttaa lampaisiin.
Karkkia lampaat vähän pöhisyttivät ensin. Ihmeellisen hajuisia ja määkiviä mutta sitten löytyi kakkaa ja iloa maailmaan. Karkki oli lampaista kiinnostunut ja selkeästi sillä koko pieni pää raksutti että mitä ihmettä. Välillä se kokeili pylly pystyssä vaania, välillä kiertää lampaita, välillä vaan istahtaa ja miettiä. Ja välillä sitten olis halunnut juosta vaan kovaa kohti määkiviä ystäviä. joten eka kierros Karkki liinassa. Tokalla kierroksella Karkki oli vapaana, ja kouluttaja piti lampaista huolta ja minä tuin Karkkia ja kehuin oikeista asioista. Eihän homma missään nimessä ollut vielä paimentamista, mutta joitain vilauksia Karkista näkyi, ja kouluttaja sanoi, että jos on mahdollista panostaa, niin Karkki olisi hyvässä iässä ruveta vahvistamaan näitä positiivisia, ”ei-karjakoiramaisia” tapoja ja rauhallisuutta ja hallintaa lampailla.


Seela: Seelan kanssa mulla oli kaikista eniten ennakkoluuloja hommaa kohtaan. Seela kun tykkää syödä kakkaa ja vieraiden ihmisten kanssa ja paineen kanssa toimiminen ei ole sen vahvuuksia. Olin yllättynyt miten kiihkeänä se kävi kun pääsi aitaukseen. Liinassa kuitenkin nopeasti pääsin antamaan löysiä ja kun hihna ei enää ollut kireällä, niin asettui koirakin ja seurasi intensiivisesti lampaita katseellaan ja liikkeellään. Kouluttaja sanoi hyvin nopeasti, että tällä koiralla on jutusta selkeä haju, päästä koira vapaaksi.
En nyt oikeastaan edes muista missä järjestyksessä mitäkin tapahtui, mutta mulla on sellai-nen olo, että kouluttaja otti Seelan kanssa ekan ”erän” ja mun tehtävä oli seurata miten teh-dään, ja puuttua jos koira näyttää mitään negatiivista reaktiota lampaisiin. Ja sitten mä katson kun mun sininen sähikäinen pää matalana seuraa täysin vieraan ihmisen ohjeita, reagoi nopeasti ja ketterästi, mutta ei kuitenkaan ryysinyt tai juoksuttanut turhia. Muutaman kerran Seela tuli turhan lähelle lampaita, mutta pienestä ”ei”:stä (oikeasti, en karjunut!) kuitenkin korjasi ja palasi kohteliaalle etäisyydelle työskentelemään. Kehuja Seela alkuun vaikeiden kohtien vastapainoksi tarvitsi paljonkin ja näin että vähän se otti ekalla kierroksella painetta. Toisella kierroksella aitauksessa olin vain minä ja koira ja Seela oli selkeästi itsevarmempi, edelleen hyvin kuulolla ja toimi nätisti.

Lopputulemana oli että kaikki kolme koiraa selkeästi tiesivät mistä on kyse. Kouluttaja kehui minun ja koirien suhdetta, hallinta on rakennettu koirille oikein ja ne työskentelevät minulle halukkaasti. Kaikilla on hyvät taipumukset ja ne mitoittavat voimankäyttönsä oikein, ne eivät lähesty lampaita liian kiihkeästi eivätkä ole herkkiä käyttämään hampaitaan. Näitä positiivisia piirteitä tulee vahvistaa jos harrastusta jatkaa. Kouluttaja sanoi, että hänellä käyneistä karjakoirista kenenkään kanssa ei ole pystytty siirtymään näin nopeasti tasapainokuljetukseen (olikohan oikea termi?) ja työskentelemään tällä tavalla. Kaikkea en muista mutta siis iso peukku karjakoirakolmikolle kouluttajalta. Mieltä lämmitti erittäin paljon kun kouluttaja vielä pyysi minua avuksi joko Mallan tai Seelan kanssa, jotta hän saisi siirrettyä lampaat toiselle laitumelle. Kouluttaja otti ”stoppariksi” edessä työskentelemään oman bordercolliensa ja minä ja Seela (johon päädyin hetken pohdinnan jälkeen sen rauhallisemman temperamentin, kuuliaisuuden ja sosiaalisuuden takia) pidimme huolta että lampaat liikkuivat eteenpäin ja estimme 14 lampaan laumaa leviämästä pitkin metsiä ja teitä. Lisäksi autoimme stoppaamaan lampaita, jotteivät ne isomman lauman nähdessään paukaisi sähkölankaan. Oli aivan mahtava kokemus päästä auttamaan oikeaa paimenkoiraa hommissa vielä pitkän päivän päätteeksi.

Sitä en osaa sanoa jatkuuko tämä harrastus tästä koskaan. Kuten juttelimme paikan pitäjän kanssa, on selvää, että karjakoirat eivät ole kaikkialle tervetulleita, ja rotua kohtaan on paljon ennakkoluuloja. Kouluttaja kyllä suositteli harrastuksen jatkamista jos vaan sopiva paikka löytyy. Käy sitten harrastuksen kanssa niin tai näin, niin ikimuistoista oli päästä ensi kertaa kokeilemaan ja näkemään miten luontevasti koirani alkoivat työskennellä. Etenkin Seelasta olin niin ylpeä, toki Mallastakin, mutta koska Seelasta en oikeastaan odottanut mitään, tuntui sen kanssa toimiminen sitä hienommalta.

torstai 15. elokuuta 2013

Kulunut puoli vuotta agilityssä

Jakso on vaihtumassa, joten pikkuisen ajatuksia kuluneesta jaksosta:

Seelan kontaktit olivat isohko murhe alkujaksossa, kovassa vireessä kontaktit vaan meinaa mennä läpi. Kyllä Seela koskee niihin, mutta pysähtyminen on ollut vaikeaa. Keskeytin muutaman startin ja muutamassa epävirallisessa vaadin ne ottamaan, mutta ei. Aikani tuskailtuani seurakaverin sanat ”palkkaa sitä” sai tajuamaan monta juttua. Kova vire, täysiä pysähdykseen, palkka. Ja kappas, viime kisoissa kaikki kontaktit, siis myös keinu! loistavat.

Nollia kertyi kivasti, ja jopa kaksi tuplaa, kisoissa on ihanaa käydä Seelan kanssa ja ekat SM-kisatkin päästiin näkemään. Seela on huippu kisakaveri, ja nautin tekemisestä sen kanssa. Palkintopallin korkeinta sijaa tavoiteltiin useaan otteeseen, mutta ei tavoitettu, myöskään sertejä ei tullut. Siinä vähän vieno tavoite seuraavalle puolelle vuodelle, vaikka pitäisi nöyrästi odottaa, että se tulee kun sen aika on. Kisoissa mun pitäisi itse uskaltaa rohkeasti tehdä samoja asioita kun treeneissä. Nyt helposti varmistelen liikaa.

Seelan kunto on ollut hyvä ja osteopaatti + 2 eri hierojaa tämän totesivat, seuraavaksi osteo-paatille päästään tiistaina. Seela piti kesäkuun puolen välin jälkeen reilun agilitytauon ja Karkin kanssa leikkien ja uiden pitänyt kunnosta huolta. Malla ei ole agilityä harrastanut enää aktiivisesti, muutama kisastartti ja vielä vähemmän treenikertoja, mutta sen kerran kun on treenattu niin Mallalla on ollut superkivaa. Karkki ei vielä mieti agilityä ollenkaan.

Ohjaajan 12 kiloa pudonnut elopaino alkaa jo pikkuisen näkyä radallakin, ja huomaan koko ajan paremmin ehtiväni. Iso henkinen haaste on ollut persjätöt, ja Jarin ja Annan hellässä huomassa olen niitäkin uskaltanut nyt tekemään, ja onnistunut! Radanlukutaitoa tullut lisää, ja rohkeutta pysyä omassa suunnitelmassa, hyvä niin!

Agilityn valmennusryhmän juoksutekniikkaharjoitukset on olleet tukena kuntoa kohottaessa. Ulkopuoliselta kouluttajalta on tullut hyviä, uusia ideoita ja ajattelemisen aiheita. Harmilliset nyt tulee muiden menojen vuoksi kolmen valmennuskerran putki kun ei päästä osallistumaan.

Kouluttajana olen saanut olla niin iloinen ja ylpeä ryhmäläisteni menestyksestä jaksolla, niin treeniradoilla kuin kisoissakin. Ensi jaksoksi uskalsin ottaa 2-3 –luokkalaisten ryhmän ja katsotaan mitä heidän kanssaan keksitään.

Seuraavat kisat on 18.8. ja piirinmestaruuksiin osallistutaan Seelan kanssa joukkueeseen ja yksilöihin ja Mallan kanssa sunnuntaina hyppyradalle. Ihanaa päästä kahdella koiralla mat-kaan!

Agility SM Kirkkonummella (finally!), kopio jutusta karjislehdessä

Agilityn SM-kisat järjestettiin osallistujamääräennätyksen turvin Kirkkonummen keskuskentällä 15.-16.6.2013. Lauantaina kisattiin seuramestaruuksista ja sunnuntaina yksilömestaruuksista. Seela-karjiksen kanssa pääsimme ensimmäistä kertaa nauttimaan isojen kisojen tunnelmasta.

Lähdimme matkaan jo hyvissä ajoin perjantai-aamuna, autoon pakattiin huolellisesti koirat, ruuat, vaatteet ja ne koiran jälkeen tärkeimmät – agilitykengät ja koiran paperit. Lopulta tarkistettuani vii-dettä kertaa että paperit ovat mukana, asetin Seelan kansion pelkääjän paikalle, että suostuisin us-komaan että mukana ovat. Toki mukana oli myös SM-kisoja varten tehty kokoelmalevy, jota huudat-taessa matka menikin hyvin – mitä nyt jännitys lisääntyi mitä lähemmäs Helsinkiä päästiin.

Perjantaina järjestettiin kisapaikalla 3-luokan koirakoille kaksi kisaa, mutta pohdinnan jälkeen päätin Seelan kanssa jättää väliin tutustumiskierroksen kisapaikkaan yhden agilityradan merkeissä. Helle, pitkä automatka ja jännitys ovat huono yhdistelmä, ja kun Seela ei ole sen kummemmin häiriö- tai alustaherkkä, niin uskoin sen osaavan toimia radalla sunnuntaina ilman hankaluuksia.

Lauantai koitti ja joukkuekilpailut starttasivat. Joukkuekilpailussa oli mukana 202 joukkuetta ympäri Suomen. Seela oli etukäteen ilmoitettu Jyväskylän agility teamin medijoukkueen varakoirakoksi – eli mikäli joku joukkueen varsinaisista koirakoista olisi estynyt tulemasta, olisi meidän hypättävä tuu-raamaan. Joukkuekisassa joukkueen neljä koirakkoa kisaavat saman agilityradan ja koirakoiden tulok-set lasketaan yhteen. Kolme parasta tulosta jää voimaan, joten menestyminen joukkuekisassa vaatii lähes kaikkien koirien onnistumista. Mitä pidemmälle päivä kävi, sitä selvemmältä näytti että vara-koirakolle ei ole tänä vuonna tarvetta ja JAT:n joukkue teki onnistumisen toisensa jälkeen. Itse sai jännittää ja ihastella seurakavereiden osaamista aurinkoisessa kesäsäässä sillä aikaa kun Seela sai löhöillä ja keräillä paristoja seuraavan päivän koitosta varten. Ja ihasteltavaa ja jännitettävää riitti aivan päivän viimeiseen rataan asti, kun kolmen nollatuloksen päälle joukkueemme ankkurikoirakko keskikokoinen villakoira Taavi ja ohjaajansa Päivi pääsivät viimeisenä radalle ja sinetöivät nopealla nollatuloksella medien Suomenmestaruuden Jyväskylän agility teamille. Hyvillä mielin sai palata ta-kaisin Helsinkiin ja valmistautumaan seuraavaan päivään.

SM-kisojen yksilömestaruuksiin oli ilmoitettu ennätysmäärä koiria, mini, medi ja maksiluokkien koiria oli ilmoitettu yhteensä 666 kappaletta. SM-kisoihin osallistuakseen koira tarvitsee tarvittavat kilpailu-tulokset kolmosluokasta. Tulokset ovat koirakkokohtaisia, ja SM-kilpailujen yksilökilpailuihin oikeus on hallitsevalla Suomenmestarilla, hallitsevalla piirinmestarilla (0-tuloksella) tai koirakolla joka on saavuttanu 5.6.2012-3.6.2013 välisenä aikana kolmosluokassa vähintään seitsemän nollatulosta. Kaksi tuloksista saa olla hyppyradalta ja seitsemän nollatuloksen pitää sisältää vähintään yksi tuplanolla-tulos. Nollatuloksia pitää olla kolmelta eri tuomarilta. Seela oli nollatuloksia kerännyt verkkaiseen tahtiin ja 4.5. saavutetun tuplanollan nollien turvin pääsimme osallistumaan kisaan.

Seela oli oma virkeä ja hihnaa riuhtova itsensä kisapaikalle saavuttaessa. Ensimmäiseksi suunnattiin lämmittelylenkille ja siitä sitten tutustumaan kisa-alueeseen ja ihmisvilinään. Kun Seelan ryhmän rataantutustumisaika alkoi lähentyä, sai Seela levähtää häkissä sillä aikaa kun tutisevin jaloin astelin muun rataantutustumisryhmän kanssa keinonurmen peittämälle kentälle.

Yksilömestaruuden karsintaratana toimii hyppyrata, josta nollatuloksen tehneet tai 50 parasta koi-rakkoa pääsevät jatkoon jokaisesta säkäluokasta ja pääsevät kilpailemaan finaalissa. Omat ajatukseni olivat kaukana finaalista, yritin keskittyä tutustumaan rataan ja tekemään mahdollisimman hyvää rataa. Pianhan se nähtäisiin mihin se riittäisi. Rata oli Anne Saviojan käsialaa, nopeatempoinen rata, jossa kaksi kertaa haastava putkeenmenokulma ja muutama muu agilitylle tyypillinen metku. Rataan-tutustumisryhmässämme oli yhteensä 40 ihmistä harjoittelemassa ja suunnittelemassa ohjauskuvion-sa kuntoon 5 minuutin aikana. Radan perusteella itse jännitin etenkin radan vauhdikasta alkua ja keppien jälkeistä takaakiertokuviota, johon lopulta päädyin suunnittelemaan toisenlaisen ohjauksen kuin muut.

Rataantutustumisen jälkeen koiraa hakemaan ja vielä viimeisiä mielikuvaharjoitteita tekemään. SM-kisoissa koirakot siirtyvät radalle erillisen lähtökarsinan kautta joten ennen lähtökarsinoihin siirtymis-tä kävin läpi meidän tavanomaiset valmistautumisrituaalit, johon kuuluu ohjaajan äänen avaaminen jännityksen keskellä ja Seelan syliin istuskelemaan pyytäminen. Seelaa ei ennen agilitysuoritusta tar-vitse tai kannata sen kummemmin riehuttaa ennen suoritusta, koska se kiihtyy sitten niin paljon että esimerkiksi lähdössä pysyminen ja huolelliset hypyt saattavat unohtua. Aika sujui ihan liian nopeasti ja lopulta meitä edeltänyt koira tuli maaliin ja meidät viitottiin kentälle.

Seela jäi kauniisti odottamaan lähtölupaa ja kävelin rauhassa lähtöpaikoilleni tullen samalla kumman tietoiseksi siitä, että aika monta silmäparia katsoi juuri meitä. Annoin Seelalle lähtöluvan ja se ampaisi tuttuun tyyliinsä liikkeelle. Vauhdikas alkusuora, jonka päätti hankala putkeen hakeutuminen sujui erinomaisesti, ja putken jälkeen kolmesta lähekkäin olleesta putkenpäästä sain Seelan ohjattua sinne minne pitikin. Mutta sitten, rytmitysvirhe, olin kuvitellut ehtiväni pidemmälle Seelan ollessa putkessa ja hallitun valssin sijaan seuraavat hypyt mentiin aikaavievillä, eikä kovin tehokkailla, pelastelutakaaleikkauksilla. Ennen keppejä olevan esteen kohdalla olin näistä pelastuksista jo niin sekaisin, että yritin ohjata koiran hypyn väärältä puolelta. Onneksi sen verran huonosti, että koira yrityksistäni huolimatta suoritti esteen kuten pitää. Keppien aikana sain taas omaa ohjaustani kasaan, ja keppien jälkeinen takaakierto –kuvio onnistui omintakeisesta valinnastani huolimatta. Sitten vauhdilla kohti viimeisiä putkeenmenoja ja esteitä. Lähdin juoksemaan ehkä turhan kovaa, sillä Seela hämmästyi rytminvaihdoksesta ja pinkoessaan perääni pudotti riman. Ripeänä ohjaajana ehdin myöskin tukkia koiran reitin seuraavaan hankalaan putkikulmaan joten riman lisäksi yksi kieltovirhe. Viimeiset kuviot sujuivat hienosti ja maaliinkin päästiin. Sähläykseni radalla kostautuivat aikavirheenä ja lopullinen saldo radalta oli 15,06.

Radan jälkeen juostiin kisa-alueen läpi teltalle jossa Seela sai ison kourallisen herkkunameja, joita olin ostanut juuri tätä tilaisuutta varten. Radanjälkeinen jännitys purkautui pikkuhiljaa ja jäähyttelykävelyn aikana kerrattuani rataa mielessäni en voinut olla hymyilemättä. Kokematon ohjaaja ja kokematon koira ensikertaa isoilla areenoilla, ja sekaannuksesta huolimatta saimme paikattua radalla sattuneita kämmähdyksiä hyvinkin kylmäpäisesti, eikä ehjä rata ollut kaukana. Tuloksella 15,06 sijoituimme mediluokassa sijalle 124. Medejä radalla oli 195.

Rata:


Kotimatkalla radiota kuunnellessa olo oli iloinen ja tyytyväinen, ja ehkä vähän ylpeäkin, sillä ylipää-tään SM-kisoihin osallistumisoikeuden saaminen ei ole itsestäänselvyys. Oli hienoa päästä edusta-maan karjakoiria näin isoon tapahtumaan, ja oli ihana saada paljon positiivista palautetta Seelasta ventovierailta, jotka eivät karjakoiriin olleet liiemmin törmänneet. Ajattelin, että vaikka varmasti jokaisella koirakolla on omat aallonpohjansa, niin onni on tuollainen koira kuin Seela, joka kisa toisensa jälkeen tekee parhaansa, keskittyy rataan ja paikkaa vielä omistajan mokiakin hienolla kuuliaisuudella, vaikka samalla suorittaakin rivakasti radan tehtäviä.

Sopivasti kisoista jäi myös revanssin nälkää, ja halua saada ensi vuoden SM-kisoja varten tulokset kokoon myös. 2014 kisat järjestetään Tampereella, mutta ennen sitä on vielä monta monituista onnistumista, mokaa ja ahaa-elämystä edessä lajin parissa.

Karkki kasvaa

Karkin tulo ei ainakaan suoranaisesti lisännyt blogikirjoittelua. Aika on mennyt hirmuisen nopeasti, ja Karkki täytti 9. päivä jo kokonaiset neljä kuukautta. Painoa on inasen vajaa 11 kiloa ja pentu on hyväntuulinen ja vauhdikas. Rokotukset se otti vastaan urheasti. 12 viikkoisena paino 7,0 kg, 16 vikkoisena paino oli 10,3. 16-viikkoispaino on eri vaalla kuin nyt viimeisin, joten pientä mittavirhettä ilmassa, pentu kyllä on parissa viikossa kasvanut.

Toipilas Kikki-Pöö
Ihan kaikki ei kuitenkaan ole sujunut auvoisesti. Kuukausi sitten olimme pentuporukalla treenaamassa ja treenit olivat päättyä järkyttävällä tavalla. Karkki oli iloinen, reipas ja hyväntuulinen pentu jonka kanssa päätettiin treenin lopuksi tehdä luoksetulo. Meinasi jäädä Karkin viimeiseksi. Karkki onnistui vetämään palan natural menua pahasti henkeen. Se kakisti, enkä ajatellut että mikään on vialla, naurahdin vaan tyhmänä, että älä nyt tukehdu siinä. Eipä mennyt hetkeäkään kun tajusin että sehän tosiaan tukehtuu. Karkki yritti oksentaa, mutta mitään ei tapahtunut, ja pian se vajosi tajuttomana maahan. En tiedä mitä olisin tehnyt jos Elli ei olisi ollut apuna. Minä yritin kaivaa hengitysteitä auki, Elli roikotti pentua pää alaspäin, ja mitään ei tapahtunut. Laskettiin pentu maahan, ja yritin antaa tekohengitystä. Ei mitään. Karkki muuttui kylmäksi ja kieli ja ikenet olivat siniset. Kaikki tapahtui äärettömän nopeasti. Pentu uudestaan ilmaan, ja yritettiin paukuttaa siihen ilmaa. Saana juoksi hätiin ja neuvoi Heimlich-otteen ja sitten kuului pennusta pieni korahdus, ja toinen, ja pentu alkoi ensin vaivalloisesti hengittämään ja lopulta palasi tajuihinsa. Eläinlääkärikeikkahan siitä tuli, ja Karkin keuhkoissa todettiin nestettä. Seuraava viikko otettiin rauhassa ja paranneltiin pentua. Karkki sai kortisonia ja nesteenpoistolääkityksen. Jos kuvittelee, että pentu pissaa paljon, niin se ei ole mitään siihen verrattuna paljon nesteenpoistolääkityksellä oleva pentu pissaa. Pääasia tietysti että Karkki on kunnossa nyt. Mutta kyllä säikäytti, ja edelleen tulee kylmät väreet kun muistelen pientä, kylmää ja sinistä suuta ja epätoivoa, kun mikään ei tuntunut auttavan.

Malla on hyväksynyt Karkin nyt laumaan, vähän tuon tukehtumisepisodin jälkeen Malla yhtäkkiä alkoi pentua leikittää ja nyt menee jo lenkillä väliinkin jos Karkkia liian kovasti kaverit riekuttavat. Ihanalta tuntuu että kolmikko tulee niin hyvin toimeen. Seela ja Karkki nukkuvat kylki kyljessä ja Seela nuolee aamuisin Karkin naamaa kuin mikäkin kissa. Karkki toimii edelleen todella hienosti laumassa ja vieraiden koirien kanssa – se on leikkisä mutta kohtelias, ja uskoo pienestä eleistä, jos sen seura ei ole toivottua. Helppo natiainen ottaa mihin vaan mukaan. Poikkeushan toki vahvistaa säännön, ja pakko kertoa, että ensimmäinen tappelukin on Karkilla takana. Muuramessa autonhuoltoreissulla auttelin luonnetestialueen purkamisessa ja Karkki oli mukana. Paikalla oli nainen Karkin ikäisen sakemannipennun kanssa, joten mikseipä leikkitreenejä pystyyn! Noh, niin. Tuossa tilanteessa Karkilla vähän petti harkintakyky ja se lähti todella ronskisti saman tien hyppäämään sakemannipennun poskeen. Ja sakemannipentu sitten ärähti Karkille. Sen sijaan että Karkki olisi väistänyt tai alistunut niin sehän aloitti sitten ”tappelun”, ihan kun isompikin koira rähisten sinkoili edes takaisin. Sitten kun nulikan nappasin villoista pois ”tappelemasta” niin se istahti lonkalle ja katsahti minuun, että ”häh, eiks muka saa?”. Sen jälkeen leikit taas sujuivat nätisti. Pirunsarvet näköjään pienellä ja kiltilläkin.

Karkki 16 vkoa


Tokon alkeita on otettu jonkin verran ja agilityhallilla käyty leikkimässä ja tekemässä luoksetuloja. Lisäksi ollaan aloiteltu maastolajeja, lyhyitä 5-15 metrin namijälkiä ja selkeällä tuulella muutamia ukkoja lyhyeltä matkalta. Karkki tuntuu tykkäävän kyllä kaikesta mitä sille ehdottaa, ja hyväntuulisella tyylillä tekee ja touhuaa. Leikkiminen on nyt vähän out, kun hampaat vaihtuvat ja repiminen pikkusen tuntuu ikävältä. Karkki on myös selkeästi sitä mieltä, että se on minun koira, ja ei Joensuussa aluksi millään suostunut lähtemään pissalle äitini kanssa. Ihmisiin Karkki suhtautuu iloisen avoimesti, lapset ovat siitä ihania ja Lehmon mätsärissä oli niin hauskaa, kun Karkki löysi kaverin n. 6-vuotiaasta pojasta, joka kellahti selälleen nurmikkoon. Karkki kiipesi pojan päälle ja varovasti antoi pusuja lapsen nauraessa katketakseen Karkin alla. Muutenkin Lehmon mätsäri oli meidän osalta suuri menestystarina, ensin Karkki sai punaisen nauhan, voitti kaikki pennut ja oli lopulta BIS3! Pikkusen ylpeä olin pienestä karjakoirasta, joka jaksoi hienosti pitkän päivän. Joensuun reissulla Karkista kuoriutui myös oikein reipas uimaripentu, vaikka kasvattajansa povasi että Riverin lapset eivät tule uimaan.