Suhtautumiseni koko ajan yleistyvään paimennusharrastukseen on ollut (ja on ehkä vieläkin) melko ristiriitainen. Paimennustaipumuksien ylläpito paimennusroduissa on tärkeää. Se sitten, saadaanko niitä taipumuksia harrastelupaimentelulla ylläpidettyä, on mielestäni vähän monimutkaisempi juttu. Karjakoirien kohdalla tämä on vielä ristiriitaisempaa, sillä karjakoiran kuuluisi olla nautapaimen, mutta lampaat on se millä näitä juttuja pääasiassa koetellaan. Onko hyvä lammaspaimen liian nössö nautapaimen, ja voidaanko heeler-tyyppiseltä koiralta vaatia toisenlaista paimenkäyttäytymistä. Näiden pohtimisen vastapainoksi minulla ei ole käytännön kokemusta tai tietoa paimennuksesta. Yhtään. Mallan kanssa on karanneet hevoset haettu aitaukseen niin että minä sanoin vapaa ja kun hevoset oli aitauksessa, sanoin maahan. Lisäksi yhden kerran Malla on ollut parsinavetassa nostamassa lehmät yksitellen ylös ja ajoi ne laitumelle tämän tehtyään.
Noh, näillä pohjilla, Aijan löydettyä paikan, jossa paimennusta on karjakoirankin kanssa mahdollista kokeilla, suunnattiin Loppiin, Aitopaimeneen. Olin suoraan sanottuna melko skeptinen. Lähtökohtaisesti ajattelin, että Malla paimentaa jos ei vaan jostain syystä ole liian kiihkeä tai raju lampaille, Seela nautiskelee todennäköisesti lampaiden oheistuotteista (paska on hyvää ry) ja Karkki… Noh, Läärii, kuten Läärimäpennun kuuluu. Aijalla oli kaikki kolme koiraa mukana myös, joten kokeneemmat saivat aloittaa, ja minä ihmettelin, kuuntelin ja yritin saada juonen päästä kiinni. Perusteet tiedossa joo, lammas on saaliseläin eikä tykkää ahdistelusta, ja paimen on lampaiden tuki ja turva ja pitää huolen ettei koira tee mitään tyhmää. Koiran tehtävä on ohjailla laumaa, kuten paimen haluaa sen ohjaavan, ei ominpäin, vaikka tietysti koira ratkaisee asioita myös itse. 
Malla: Ensimmäiseksi valitsin Mallan, en oikeastaan mistään muusta erityisestä syystä kuin siitä, että sen kanssa olin sentään jotain paimennuksensuuntaista tehnyt ja noissa tilanteissa se on ollut aina hillitty, kohtelias paimennettavia kohtaan, mutta kuitenkin jämäkkä ja kuulolla. Ajattelen että pääsisin helpolla. Siirryttiin pyöröaitaukseen, Malla liinassa ja aluksi seurasimme koiran reaktioita. Malla selkeästi osoitti kiinnostusta lampaita kohtaan, mutta ei minkäänlaista aggressiota tai turhaa kiihtymystä. Ja käsky kävi laskea koira irti liinasta. Teimme kaarelle lähettämistä, jossa nähtiin että mun kiltti koira ei nouse jos on maahan käsketty vaikka vieras ihminen tökkii sitä paimensauvalla. Nooh, pienten hankaluuksien jälkeen saatiin koira liikkeelle ja itse hommahan toimi hienosti. Malla oli kuuliainen, kohtelias ja jutun juonessa mukana heti. Itselle lampaissa, koirassa, paimensauvassa ja ohjaajan neuvoissa oli liikaa liikkuvia osia, mutta siis lopputulema kuitenkin onnistunut, välillä itse seurasin koiraa liikaa ja Malla päätti minun sijaan mihin suuntaan mennään, mutta kokemattoman ohjaajan piikkiin. Malla sai kehuja oikeastaan kaikesta, paikan omistaja sanoi, että tuollaista karjakoiraa hän ei vielä ole nähnytkään, että saman tien oikealla asenteella ja heti selkeästi niin kuulolla että voi päästää irti. Kouluttaja kehui koiran hallintaa, taipumuksia ja meidän keskinäistä suhdetta. Hyvä Malla! Ei siis hassummin kohta veteraani-ikäiseltä vedetty. Toinen kierros sujui samoissa merkeissä, mitä nyt itse sitten hermostuin kun maahan –käsky meinasi menettää tehoaan ja karjaisin niin että Malla yritti karkuun koko pyöröaitauksesta. Että pitää olla itsellä siunaantunut tuota temperamenttiä, ja tulee toimittua ennen kuin ajattelee. Koira oli ihan korrekti mutta ei väsyneenä ja homman lumoissa enää ollutkaan tokokoira, mitä syytä siinä on sydänhal-vauttaa itseään, koiraa, lampaita (myös viereisillä pelloilla) ja kouluttajaa moisella huudolla. Korvat punaisena kuuntelin palautteen tästä, vakuuttelin Mallalle että kyllä se on edelleen hyvä koira ja pidin pienempää ääntä loppuajan ja hyvinhän siinä kävi.
Karkki: Karkin kanssa kouluttaja antoi muutaman tavoitteen: sen pitää saada olla vauva. Sitä ei saa liian kovasti komentaa, vaan mieluummin hyvällä ja positiivisella vahvistaa kaikkea hyvää mitä se lampailla esittää – rauhallista paineen antoa lampaalle, lampaista luopumista, rauhallisuutta ja mikäli se tarjoaa itse pysähtymisiä tms. niin niistä isoja kehuja. Kouluttaja käytti termiä, että pennun on hyvä saada kokemus siitä että se saa ”tönäistyä” lampaat liikkeelle, eli että pentu ymmärtää että sen toiminta vaikuttaa lampaisiin. 
Karkkia lampaat vähän pöhisyttivät ensin. Ihmeellisen hajuisia ja määkiviä mutta sitten löytyi kakkaa ja iloa maailmaan. Karkki oli lampaista kiinnostunut ja selkeästi sillä koko pieni pää raksutti että mitä ihmettä. Välillä se kokeili pylly pystyssä vaania, välillä kiertää lampaita, välillä vaan istahtaa ja miettiä. Ja välillä sitten olis halunnut juosta vaan kovaa kohti määkiviä ystäviä. joten eka kierros Karkki liinassa. Tokalla kierroksella Karkki oli vapaana, ja kouluttaja piti lampaista huolta ja minä tuin Karkkia ja kehuin oikeista asioista. Eihän homma missään nimessä ollut vielä paimentamista, mutta joitain vilauksia Karkista näkyi, ja kouluttaja sanoi, että jos on mahdollista panostaa, niin Karkki olisi hyvässä iässä ruveta vahvistamaan näitä positiivisia, ”ei-karjakoiramaisia” tapoja ja rauhallisuutta ja hallintaa lampailla. 
Seela: Seelan kanssa mulla oli kaikista eniten ennakkoluuloja hommaa kohtaan. Seela kun tykkää syödä kakkaa ja vieraiden ihmisten kanssa ja paineen kanssa toimiminen ei ole sen vahvuuksia. Olin yllättynyt miten kiihkeänä se kävi kun pääsi aitaukseen. Liinassa kuitenkin nopeasti pääsin antamaan löysiä ja kun hihna ei enää ollut kireällä, niin asettui koirakin ja seurasi intensiivisesti lampaita katseellaan ja liikkeellään. Kouluttaja sanoi hyvin nopeasti, että tällä koiralla on jutusta selkeä haju, päästä koira vapaaksi. 
En nyt oikeastaan edes muista missä järjestyksessä mitäkin tapahtui, mutta mulla on sellai-nen olo, että kouluttaja otti Seelan kanssa ekan ”erän” ja mun tehtävä oli seurata miten teh-dään, ja puuttua jos koira näyttää mitään negatiivista reaktiota lampaisiin. Ja sitten mä katson kun mun sininen sähikäinen pää matalana seuraa täysin vieraan ihmisen ohjeita, reagoi nopeasti ja ketterästi, mutta ei kuitenkaan ryysinyt tai juoksuttanut turhia. Muutaman kerran Seela tuli turhan lähelle lampaita, mutta pienestä ”ei”:stä (oikeasti, en karjunut!) kuitenkin korjasi ja palasi kohteliaalle etäisyydelle työskentelemään. Kehuja Seela alkuun vaikeiden kohtien vastapainoksi tarvitsi paljonkin ja näin että vähän se otti ekalla kierroksella painetta. Toisella kierroksella aitauksessa olin vain minä ja koira ja Seela oli selkeästi itsevarmempi, edelleen hyvin kuulolla ja toimi nätisti. 
Lopputulemana oli että kaikki kolme koiraa selkeästi tiesivät mistä on kyse. Kouluttaja kehui minun ja koirien suhdetta, hallinta on rakennettu koirille oikein ja ne työskentelevät minulle halukkaasti. Kaikilla on hyvät taipumukset ja ne mitoittavat voimankäyttönsä oikein, ne eivät lähesty lampaita liian kiihkeästi eivätkä ole herkkiä käyttämään hampaitaan. Näitä positiivisia piirteitä tulee vahvistaa jos harrastusta jatkaa. Kouluttaja sanoi, että hänellä käyneistä karjakoirista kenenkään kanssa ei ole pystytty siirtymään näin nopeasti tasapainokuljetukseen (olikohan oikea termi?) ja työskentelemään tällä tavalla. Kaikkea en muista mutta siis iso peukku karjakoirakolmikolle kouluttajalta. Mieltä lämmitti erittäin paljon kun kouluttaja vielä pyysi minua avuksi joko Mallan tai Seelan kanssa, jotta hän saisi siirrettyä lampaat toiselle laitumelle. Kouluttaja otti ”stoppariksi” edessä työskentelemään oman bordercolliensa ja minä ja Seela (johon päädyin hetken pohdinnan jälkeen sen rauhallisemman temperamentin, kuuliaisuuden ja sosiaalisuuden takia) pidimme huolta että lampaat liikkuivat eteenpäin ja estimme 14 lampaan laumaa leviämästä pitkin metsiä ja teitä. Lisäksi autoimme stoppaamaan lampaita, jotteivät ne isomman lauman nähdessään paukaisi sähkölankaan. Oli aivan mahtava kokemus päästä auttamaan oikeaa paimenkoiraa hommissa vielä pitkän päivän päätteeksi. Sitä en osaa sanoa jatkuuko tämä harrastus tästä koskaan. Kuten juttelimme paikan pitäjän kanssa, on selvää, että karjakoirat eivät ole kaikkialle tervetulleita, ja rotua kohtaan on paljon ennakkoluuloja. Kouluttaja kyllä suositteli harrastuksen jatkamista jos vaan sopiva paikka löytyy. Käy sitten harrastuksen kanssa niin tai näin, niin ikimuistoista oli päästä ensi kertaa kokeilemaan ja näkemään miten luontevasti koirani alkoivat työskennellä. Etenkin Seelasta olin niin ylpeä, toki Mallastakin, mutta koska Seelasta en oikeastaan odottanut mitään, tuntui sen kanssa toimiminen sitä hienommalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti