Syksyn tullen ollaan aktivoiduttu treenaaman ja pyritty nostamaan koiran osaamistasoa. Oma loukkaantuminen pakotti kunnolla miettimään treenejä.
Valta vaihtui syyskuussa. Seela on ollut peittoamaton pitkään, mutta niin vaan Karkki meni ja pokkasi voiton kotiin hienolla nollalla Tampereella. Ohjasin muuten kolmea eri karjista rotumestaruuksien merkeissä. Ja täten myös ilmeisesti minulle kolmoisvoitto kyseisissä skaboissa (3. sija tosin jaettu).
Seelan agilityura on virallisesti nyt taputeltu - rotumestaruuksissa jätettiin haikeat jäähyväiset näille geimeille.
Keksi pätevöityi oikein taitavaksi fysiikkatemppukoiraksi Minnan kurssilla Jatissa.
Keksi kävi korkkaamassa näyttelyuransa Eckerössä syyskuun loppupuolella. NUO-H oli just eikä melkein mitä tarvittiin ja Keksi oli huikean hauska tyyppi ottaa mukaan reissuun.
Niinjoo, Keksin jalka, kestää erittäin hyvi menossa mukana! Keksi starttasi myös Aijan kanssa rallytokouransa kahdella hyväksytyllä suorituksella alokasluokasta. :)
Ensilumikin satoi, ja suli ja sitten taas satoi lunta ja sitten sitä ei taas ollutkaan ja sitten taas oli lunta mutta ei pakkasta ja sitten pakkasta muttei lunta jajaja... Sisarukset edustavina Pop dog ry:n mölleissä, möllien voitto irtosi lainakoira Peikkopoika Messillä ja siskolikka Helmi kipusi palkintopallille myös. Keksi ansioitui pahaäänisenä cheerleaderinä.
Arki rytmittyy mukavasti lenkkien ja treenien ja kisojen kanssa - onneksi myös omistaja pääsee sosialisoitumaan kimppalenkkien ja kisareissujen merkeissä!
Rakas Seela täytti 8 vuotta 14.11.2016, voi miten aika rientää!
Kisareissujen teemana on ollut syksyllä hotellit, joita on valloitettu milloin aussieiden, milloin bortsujen ja milloin turbocockereiden kanssa. Viime reissu Vantaalle tarjosi melko ahtaan sängyn ja yhden ihan mukavan agilitynollan hyvässä seurassa.
Talvi on ovella ja sohvalla meinaa olla lenkin jälkeen tunkua.
Ollaan näköjään siinä pisteessä että päivitän kerran per vuodenaika. Koettakaa kestää. Sekalainen postaus piirinmestaruuskisoista Karkin kanssa, Emppu-leiristä, Keksin fysiikkakurssista ja syksyn suunnitelmista tulossa.
Aloitetaan Keski-Suomen piirinmestaruuskisoista joissa tuomaroi Räsäsen Minna. Karkki ensimmäisellä radalla ylivireinen ja tuli kesken kaiken keinulta pois, ja sählättiin koko rahan edestä. Ei ollut kauhean itsevarma olo kakkosradalle. Mutta siellä sitten taas asiat (lähdössä varastamista ja juoksu-A:ta lukuunottamatta) toimivatkin ihan kivasti.
Tuloksena nolla ja 2. sija. Hypärille lähtiessä oma pää meni ihan jumiin onnitteluista ja tsemppailuista ja siitä että lähdettiin johtoasemasta piirimestaruuksia ajatellen. Kummasti vaan tuo kisajännitys edelleen nousee ihan järjettömiin mittasuhteisiin jos yhtään tulee sellainen olo että pitäisi näyttää jollekin jotain. Nykyään pääosin pääsen radalle tavallaan "pää tyhjänä", miettimättä mitä pitäisi tehdä tai onko mahdollisuuksia johonkin, mutta nyt se ei onnistunut. Alkurata sujui hyvin, sitten hätäilin, ajauduin suoritettavan putkensuun eteen, Karkki otti putken vieressä olevan hypyn ja sit lensi ohjaajalta hanskat tiskiin. Rata olisi ollut ihan tehtävissä ja virhe ihan turha ja tyhmä. Pitää miettiä ennen seuraavia kisoja omaa kisavirittäytymistä. Vaan toki ihan iloinen saa olla Karkin nollasta, ihan mukavasti niitä on kuitenkin tipahdellut tuoreelle kolmosluokkalaiselle.
Vaan sitten asiassa eteenpäin.
Aija järjesti mahtavan Emppuviikonlopun Empathica's kasvateille ja laajennetulle laumalle. Viime vuonna Keksi oli juuri leikattu ja minä vihasin maailmaa, joten tähän leiriin koetin suhtautua vähän positiivisemmin. Vaikka pääosassa viikonloppuna oli Keksi niin karjiksetkin pääsivät mukaan touhuihin.
Perjantaina aloitettiin rallytokotreeneillä ja maastolajeilla. Keksin kanssa on alkanut hiljalleen valjeta että kuinka tarkka se on ja miten nopeasti sille saa opetettua asiat väärin. Case seuraaminen on ollut ihan tuskaa kun koira ihan selvästi tekee ihan älyttömän paljon mutta ihan vääriä asioita. Ja minä olen ihmetellyt että mitä ihmettä tämä paikan eläminen ja ihan mitä sattuu -seuraaminen on kun Keksi ei oikeasti vaikuta siltä että kyse olisi motivaatiosta tai mistään. Sittenpä yhtenä synkkänä yönä mulla välähti. Keksi ei seuraa minua vaan minun kättäni. Kun käsi alkaa liikkeessä heilua, niin seuraaminen yllättäen hajoaa. Heti jos käsi on nenän lähellä niin paikka on oikea.
Ollaan sitten harjoiteltu perusasentoa niin että mun käsi on selän takana tai milloin missään. Kaksi, KAKSI treeniä ja ongelma oli poissa. Ja mulla on koira joka tekee älyttömän hyvää seuraamista. Kenneltreffeillä uskallettiin näyttää sitä vähän muiden läsnäollessakin. Vähän säännöllisemmällä treenauksella tuon koiran voisi viedä ihan hyvin alokasluokkaan joko tokossa tai rallytokossa, se oppii nopeasti ja tekee hyvää ja innokasta työtä. Merkin kierto on loksahtanut aika hyvälle mallille ja vieraassa häiriössäkin hakee sitä ja hyvän matkan päästä.
Kertoisitko mitä seuraavaksi?
Keksi - Suomi - Keksi sanakirjassa "Maahan, kierrä koiran ympäri" = Säntää maata kiertävälle radalle
Tarkkana kuin Keekki
Niin tätäkö meinasit?
Hyvä pieni karvamato
Maastoja suunnattiin tekemään Saukkolan suuntaan ja löydettiin erittäin mieltäkutkuttava paikka hakua ajatellen. Maastossa runsaasti korkeusvaihtelua, mutta muuten metsä oli hyvässä kunnossa, hauskoja piilopaikkoja useita. Karkki ja Keksi tekivät hakua. Karkilla vähän meinasi ujous iskeä vieraalla maalimiehellä, Keksi taas oli erittäin asialla ja lähti erittäin itsevarmasti ja irtosi hienosti ja itsenäisesti ukkoja etsimään.
Pallo kelpasi lopulta vieraaltakin
Keksihän on kesän aikana touhunnut viestin alkeita ja olen halunnut näyttää vähän Aijalle, miltä neidin toiminta vaikuttaa. Hakutreenien jälkeen koirassa tuntui olevan sen verran virtaa että tehtiin lyhyt viestiveto. Ensimmäisellä lähetyksellä Keksi ihan selkeästi oli vielä hakumoodissa, yksi orientointi ja sitten viestikoiramoodi iski päälle. Kenties johtuu kaikesta mitä Keksin kanssa on tapahtunut, mutta en tiedä kyllä parempaa hommaa tuon koiran kanssa. Se hetki, kun annat käskyn lähteä, ja musta karvamato oikein räjähtää vauhtiin ja juoksee juoksemisen riemusta, on kyllä kaiken vaivan arvoinen. Taisipa tuon näkeminen kasvattajaankin vähän vaikutusta tehdä. Matkaa haastavassa maastossa ehkä jotain 200-250 m välillä, ei näköyhteyttä koiralla ohjaajiin. Matkaa pitäisi hiljalleen alkaa kasvattaa.
Lauantaina käytiin jatkamassa tokoilua ja otettiin valokuvia. Karkin lempipuuhakin tallentui Aijan kameraan. Germany on Karkille hyvin tärkeä narupallo jonka kanssa se jaksaisi juosta spurttaillen pitkin kenttää varmaan tunnin putkeen. Voiko olla onnellisemman oloista koiraa?
Germany, rakas palloni, lähdetään matkalle kohti ääretöntä ja sen yli!
Yhdessä olemme voittamattomia, valoa nopeampia ja ikuisesti onnellisia
Jossain vaiheessa pitää ehkä vähän rajata tätä rakkautta. Saija hyvin totesi pienen pätkän Karkin kanssa tokoiltuaan, että hänelle ei ihan tullut sellaista oloa että Karkilla ja hänellä oli joku yhteys - sen sijaan on selvää että Germanyyn Karkilla kyllä on elämää suurempi yhteys. :D
Illalla käytiin syömässä ja sen jälkeen allekirjoittanut joutui lähtemään sairastamaan kotiin jotta olisi edes jossain kunnossa sunnuntain touhuihin.
Sunnuntai vietettiin jälkimetsässä ja yhteislenkillä jossain Laukaan perukoilla. Karjisten jäljestys sujui ihan mallikkaasti, Keksillä ei niinkään. Muurahaiset olivat namien kimpussa ja jälki meni plörinäksi, loppupalkkarasiakin jäi metsään. Vaan aina ei voi voittaa.
Iltapäivällä vielä agilityä sekä Keksin, Karkin, että Messin kanssa. Ehkä ei viisain idea flunssan keskellä, mutta lähtipähän räkä liikkeelle ja hauskaa oli. Keksi alkoi osoittaa jopa kiihtymisen merkkejä ja irtoamaan putkiin ihan eri mentaliteetillä kuin aiemmin. Hyvin, hyvin vähän se on agilityä tehnyt, joten ei ihme että vielä on kovasti liikkeessä kiinni.
Lentävä paimentolaismatto on saanut saaliikseen pahaa-aavistamattoman lussupallon
Keksin kanssa saatiin paikka Saarelaisen Minnan pitämälle fysiikkatemppukurssille. Valitettavasti työt estivät ekalle kerralle osallistumisen ja vähän mietin miten käy kun mennään kylmiltään kakkoskerralle Keksin kanssa, jonka kanssa nyt ei kauheasti ole kursseiltu. Vaan karvamato olikin ihan superinnoissaan. Kurssin tarkoitus on opettaa koirille parempaa ja tietoisempaa kehonhallintaa, vahvistaa syviä lihaksia ja opettaa ohjaajille harjoituksia joilla koiran kropanhallintaa voi parantaa. Kurssin harjoituksissa käytetään pääosin sheippaamista asioiden opettamisessa - sekin vähän mietitytti kun en ole varsinaisesti mikään ajoituksen mestari. Apuna kurssin harjoituksissa käytetään erilaisia korokkeita tms, mutta tarkoitus suurimmassa osassa harjoituksissa on hiljalleen häivyttää apuvälineitä pois.
Käytiin läpi seuraavanlaisia harjoituksia.
Yhden takajalan nosto: apuna matalahko taso, jolle koira asettaa takajalkaa. Kun koira rauhassa osaa molemmat takajalat erikseen asettaa tasolle, hiljalleen sheipata siitä kun koira nostaa takajalan vielä tasolta ilmaa.
Saman puolen etujalan ja takajalan nosto ilmaan: apuna leikkuulauta tms. taso jonka kulmaa maasta nähden saa vaihdeltua. Palkataan kun koira hakeutuu tasolle niin että vain toisen puolen jalat tasolla. Hiljalleen tason nostaminen jyrkempään kulmaan jolloin koira joutuu siirtämään painoa kehon toiselle puolelle.
Kylkien venytys: koira tekee kiepin itsensä ympäri.
Laatikko: Koira hahmottaa kehoaan astumalla laatikkoon johon se mahtuu helposti seisomaan. Hiljalleen laatikon kokoa pienennetään, Keksin kokoisella koiralla n. ruokakupin kokoiseksi. Tärkeää muistaa vastavenytys, sillä kun taso pienenee, vatsalihakset joutuvat koville kun koira joutuu "rutistamaan" keskikroppaansa.
Peruutus: sheippaamalla, voi yhdistää esimerkiksi kylkien venytyksen kieppeihin.
Takaosan käyttö etujalat korokkeella: koira käyttää takaosaansa pyöriessään itsensä ympäri etujalat matalahkon tason päällä.
Kaikenkaikkiaan Keksi oli paljon taitavampi kehonhallintajutuissa kuin ajattelin. Se myös tarjosi erittäin innoissaan erilaisia variaatioita. Melkein kaksituntiseksi venyneen session jälkeen (koira toki välillä levossa kun Minna näytti seuraavia harjoituksia) Keksi kopsahti pöydän alle nukkumaan ja hyvä kun jaksoi nousta iltaruokaa syömään. Kotona ollaan vedetty jo yksi jumppasessio kaikille koirille + hoitolaiskoira Katlalle. Muut koirat hiffasivat jutun juonen erittäin helposti mutta voi jumalauta tuota Seelaa. Se sekoaa kun ruvetaan sheippaamaan. Se surffailee pesuvadilla pitkin olohuonetta, viskoo mua leluilla, hyökkää "miten iso Seela on" -temppua tehden mun kimppuun. Luulen että sen aivot ovat vain yksinkertaisesti liian pienet tai sitten puristuksissa liian pienessä päässä, kun yritykset sheipata saavat aikaan vaan kaaosta. Jos ei ota kauheita tavoitteita näille sessioille Seelan kanssa, niin siitä voisi saada kohtuullisen huvittavan kotivideon.
Syksyllä olisi tarkoitus jatkaa fysiikkatemppujen parissa, karjiksilla olisi rotumestaruuskisat tulossa ja Karkin ja Messin agilityryhmät jatkuvat. Suunnitteilla on myöskin vähän näyttelyreissuja ja ei sitä tiedä jos tavalla tai toisella sitä oikeasti miettisi tuon Keksin työstämistä siihen pisteeseen että jonnekin päästäisi taitoja kokeilemaan. Lähituntien suunnitelma on kuitenkin selvitä yövuorosta ja päästä omaan sänkyyn nukkumaan.
Senttisen kesäkuulumiset vähän viivästyivät, mutta tässäpä sinisen sepulin viimeisimpiä kuulumisia.
Seelan kanssa kesän alussa valmistauduttiin viimeisiin SM-kisoihin. Seela on sairastanut spondyloosia vuodesta 2013 ja vaikka selän oireet ovat pysyneet vähäisinä, niin tiedossa on ollut että selkä Seelan kisavuosia tulee lyhentämään. Viime syksynä pidemmillä kisareissuilla kisapäivän jälkeen oli nähtävissä aavistus jäykkyyttä ja talvella luovuttiin viikottaisista treeneistä. Päätös on ollut ihan hyvä vaikka Seela on ihan vakuuttavia ratoja tehnytkin kisoissa ja etenemät ovat parempia kuin koskaan sen uralla.
SM-kisat olivat noh, vähän pettymys. Vaihdoin Karkin Seelan tilalle jottei sen tarvitse kahtena pitkänä kisapäivänä ahkeroida. Sää oli kamala. Jälkikäteen mietittynä tuskin lauantaina kisapaikalla lähinnä häkissä hengailu koleassa ja sateisessa säässä hyvää Seelan selälle tehnyt. Sunnuntaina yksilöissä sitten putosi heti alkuradasta rima ja rata päättyi lopulta hylkäykseen. Ensialkuun harmitti jonkin verran, ehkä sitä haki jotain "suurempaa" arvokisaurapäätöstä Seelalle. Vaikka mitäs Seela niistä tietää, sille jokainen rata on yhtä siisti ja yhtä tärkeä. Yksi hylkäys ei koiran arvoa määritä, eikä ohjaajan vaikka itsensä ruoskiminen toki helppoa olisikin.
Kesä onkin tehty pääosin ihan kaikkea muuta kuin agilityä. Vähän (liian vähän) jäljestetty, mikä tuntuu olevan Seelasta aivan mahtavaa hommaa. Kepit nousee varmanoloisesti ja motivaatio on kova. Hauskaa hommaa johon pitäisi muistaa varata enemmän aikaa.
Seela on nautiskellut kesästä, uimisesta, pitänyt nuoremmat koirat kurissa ja nuhteessa ja ollut erittäin huolestunut siitä, että se saa vähemmän ruokaa kuin muut. Rankkaa olla vanha steriloitu narttu.
Seelalla on myös uusi koulutustunnus. Viime syksynä rallitokossa mulla meni järki kun koira hyökkäili kisoissa hihnaan kiinni ja ilmoitin että minä harrastan rallia seuraavan kerran kun joku on hakenut koirilleni sellaiset tulokset että mun ei tartte hihnaa miettiä. Elli avitti keväällä yhden tuloksen verran ja 11.6. Aija viimeisteli RTK1:n 91 pisteellä Jatin kisoissa. Mun oma motivaatio lajia kohtaan on jonkin verran pakkasen puolella mutta Empathica's -leirillä jopa käytiin Seelan kanssa radalla ja ihan hauskaahan se oli ilman hihnaa. Maybe someday...
Seela kävi myöskin kuvauttamassa vähän selkäänsä, kyynäriään ja lonkkiaan.
Kerrankin sai yllättyä "positiivisesti" siinä mielessä, että jos oli tiedossa että kolme vuotta sitten selässä kaksi spondyloosinalkua niin australiankarjakoirille ei ole mitenkään ennenkuulumatonta että muutoksia tulee sitten reilusti kun niitä lähtee tulemaan. Seelalla ei näin ole käynyt. Kaksi olemassaolevaa muutosta ovat totta kai edelleen selässä (oudot vihreät sormet osoittavat kohtia) mutta uusia alkuja ei ole (myöskään rinta-, tai kaularangassa). Lonkat eivät myöskään ole kehittäneet rikkoa ja kyynärät puhtaat. Tulokset pian kahdeksanvuotiaalle koiralle (jestas sentään, että aika rientää) hyvät. Päätökset koiran harrastuksista ja liikuttamisesta oireiden mukaan. Ja koska oireet tällä hetkellä vähäisiä, niin eletään normaalisti törmäyksiä ja liian suurta kuormitusta välttäen.
Liian suureksi kuormitukseksi lasken kilpa-agilityn jatkamisen. Seela on tehnyt hyvää työtä ja hienoja ratoja. Käydään rotumestaruuskisoissa näyttämässä nuoremmille miten korkealle rima tulee asettaa ja sitten luulen että kisaura on siinä.
Olen myös pyöritellyt mielessä että anoisin Seelalle siirtoa kakkosiin, jossa silloin tällöin Seela voisi käydä vaikka Ellin kanssa hypäreitä juoksemassa mutta aika näyttää. Pääasia kuitenkin että Sininen Salama on tällä hetkellä hyvässä kunnossa, hyvällä mielellä, aktiivinen ja hauska koira, joka vetää sateisissa metsissä hulluja pyllyhepuleita ja nauttii silloin kun saa silloin tällöin vähän pientä agilityjuttua touhuta.
Tiukkaa analyysiä kärsästä hännänpäähän. Aloittakaamme siis kärsästä. Näkyy kuvan keskellä. Hinta tällä hetkellä n. 750e. Kohtuullisen halpa osa verrattuna esimerkiksi vasempaan takajalkaan (8000e and still counting). Kaikki alkoi toukokuisesta lenkistä.
Se miksi kärsällä on hintaa noinkin paljon, liittyy pieneen aussieen jonka vasen takajalka alkoi vihdoin toimia ja omistajaan joka sitten hiljalleen palautteli koiraansa normaaliin liikuntaan. Olimme siis lenkillä metsässä kun yhtäkkiä Keksi alkaa aivastamaan. Aivastaa aivastaa aivastaa ihan pärskimällä ja kappas, samaan tahtiin lentää mättäälle verta. Mitään muut mihin olisi voinut nenänsä ei löydetty, mutta kaatuneen puun oksasta yksi kepinkärki oli veressä.
Miten urpo pitää olla, että juoksee kärsä edellä keppiin, vinoilin. Ei tartte seivästää itseään keppiin, on tullut jo selväksi itsetuhoisuuteen taipuvainen luonteesi, karvamato, vinoilin.
Taskulampun valossa löydettiin pieni viilto nenästä. Nenä oli sitten yllättäen vähän arka pidemmän aikaan. Meni kuitenkin lähes kuukausi kun yhtäkkiä Keksi alkoi saada nenäverenvuotokohtauksia joihin liittyi pakonomainen aivastaminen. Parin kohtauksen (viimeisin peräkkäistä aivastelua n. 15 minuuttia samalla kun verta tulee nenästä) jälkeen totesin että tiemme vie eläinlääkäriin. Soittelin sitten läpi ja siinä vaiheessa kun ruvetaan puhumaan tähystyslaitteesta, niin tiesi että halpa keikka ei ole tulossa.
Siispä Evidensiaan. Onnellinen koira (koska eläinlääkärissä on ihan huippua!) unille ja ei kun tähystyshommiin. Parin tunnin päästä haettiin Keksi sitten klinikalta.
Varoitan että kuvaus siitä mitä tähystyksessä paljastui ei ole ehkä herkimmille. Noh, se mitä paljastui oli että tämä vitsi kepillä itsensä lävistämisestä olisi pitänyt ottaa vähän enemmän tosissaan. Keksin oikea nenäontelo oli tuhannen säpäleinä. Normaali kudosrakenne nenäontelossa käytännössä tuhoutunut ja pahoin tulehtunut. Ja mittavat vauriot niin pitkälle kuin uskallettiin tähystyslaitteella mennä. Vierasesineen poissulkemiseksi olisi pitänyt mennä niin lähelle aivoja ettei se ollut turvallista.
Koirani, jolla on pitkä kuono onnistuu juoksemaan keppiin niin että melkein rapsutteli sillä aivojaan. Melkoinen tähtäys... Noh, vaihtoehtoja kaksi. Antibioottikuuri tai Hattulan eläinsairaalaan tietokonetomografiaan ja taipuisalla endoskoopilla tähystämään. Valitsimme ensimmäisen, koska n. 35 000 euron vuosituloilla ei ole varaa pitää koiraa, jolla on 8000 euron takajalka ja 3000 euron oikea nenäontelo. Sellainen hyvä uutinen tuosta lääkärireissusta kuitenkin tuli että jalan toipuminen näyttää ihan hyvältä ja luutuminen edennyt vihdoin niin kuin pitää.
Oireet loppuivat kuin seinään vain palatakseen pari päivää antibioottikuurin loppumisen jälkeen. Sitten taas mietitään että mitä tehdään, ja päädyin kuuntelemaan omaa intuitiotani siitä, että jos tapahtuneesta oli kuukausi, oli tulehdus ehtinyt muhia pitkään ja lyhyt ab-kuuri ei välttämättä ihan tepsinyt. Sitten sormet ristiin.
Nyt oireita ei ole ollut kahteen kuukauteen. Jälkihommat on olleet jäissä koska annetaan kärsän nyt pidemmän kaavan kanssa toipua.
Kärsän takia osallistuminen aussieyhdistyksen jälkileirille meni mönkään ja omaa motivaatiota on saanut vähän kaivella. Kesä on kuitenkin sujunut lenkkeillen, uiden (Karvamato likes!), ja pieniä treenailuja tehden. Vähän hyppytekniikkaa, vähän putkihommia, vähän keppihommia, vähän temppuhommia ja vähän tokohommia. Sen lisäksi ollaan käyty tekemässä viestin alkeita. Pitäisi ehkä hakeutua asiasta paremmin tietävien luokse, jos haluaisi eteenpäin mennä, mutta tällä hetkellä näyttää selvältä että Keksi tykkää juosta metsässä. Se riittäköön tällä hetkellä.
Keksi on ilmoitettu JAT:n fysiikkatemppukurssille ja näyttelyyn. Minne ja miksi ja miksi helvetissä, selvinnee myöhemmin. :D Näyttäisi kuitenkin siltä, että kun muut sisarukset tahkoaa noita oikeita lajeja niin Keeku on ensimmäinen virallisissa näyttelyissä pyörähtänyt N-Emppunen. Jos kehään saisi laittaa prinsessakruunun niin korvatkin olis just niinkuin pitää. Ihan vaan siitä hyvästä vielä kerran Keekun prinsessakuva.
Mennään koira kerrallaan mitä on käynyt. Palaan ensin Karkkiin ja toukokuiseen päätökseen jättää meidän oma treeniryhmä pois kuvioista.
Ratkaisu oli aivan oikea. Karkki on käynyt hoidatettavana ja maaliskuun liukastuminen jättänyt arpea pitkään selkälihakseen. Kaiken huipuksi Karkki vielä onnistui toukokuun alussa loukkaamaan varpaansa häkkiin hypätessään (tassu luiskahti pinnojen väliin ja varvas taittui). Toukokuu paranneltiin kroppaa ja varvasta ja mieltäkin. Metsälenkkejä ja metsätreenejä. Varvasvamma teki pientä epäpuhtautta liikkeisiin aina silloin tällöin joten vaikka koira ei vaikuttanut erityisen kipeältä niin oli vaikea arvioida milloin se olisi valmis taas kisakentille.
Toukokuun lopussa käytiin Joensuussa ensinnäkin näyttelyssä. Joensuun KV:stä etäinen toive oli CACIBista, koska SERTeillä ei mitään hylätyn LTE:n vuoksi tehdä. Ja sitä saatiin mitä tilattiin, koiran jännittämisestä huolimatta ERI1, PN4, vaCACIB ja koska ROP oli jo intti, ja PN2 ja PN3 eivät kilpailleet CACIBista, siirtyy CACIB Karkille. Jee. Tuomari kehui Karkin liikkeitä mutta ei pitänyt päästä, etenkin korvat olivat liian suuret.
Sunnuntaina käytiin testaamassa varpaan kuntoa kahden radan verran. Molemmat radat olivat hypäreitä, vähän epäröin vielä miten varvas kontakteja kovassa vauhdissa olisi kestänyt.
Ensimmäinen rata oli hylätty, mutta toisella radalla natsasi.
Ihan kiva nolla ajalla -14,43, 1. sija ja Karkin toinen SERT-H. Ja Karkin ylipäätään toinen hyppynollatulos kolmosissa. Nyt valiokello siis ihan kunnolla käynnissä ja viimeisen hyppysertin metsästys sitten ensi vuoden puolella. Tämä ruusuke lämmitti mieltä huomattavasti näyttelyruusukkeita enemmän. Ihana koira.
Karkki tuli valituksi JAT:n SM-joukkueeseen ja koska Seelan tilanne on ollut vähän epävarma, pyysin Karkille mahdollisuutta siirtyä varakoirakoksi. Niinhän siinä kävi, että mitä pidempää Seelaa katselin, sitä varmemmaksi tulin että jätän sen joukkueesta pois. Karkki siis pääsi näkemään SM-kisahuumaa vaikka yksilötuloksia ei todella päästy edes tavoittelemaan varvasvamman takia.
Lee Gibsonin puomi-putkierottelu koitui yllättävällä tavalla meidän kohtaloksi.
Hauskaa oli ja kesken radan mulle iski melkein epätodellinen olo. Vuosi aikaisemmin Karkki oli vasta aloittanut kisauransa ja nyt tuntui että tiedän tarkalleen mitä se tekee ja miten toimitaan yhteen. Aavistin että puomi-putkierottelu ei olisi meille helppo, mutta koira suoritti erittäin kypsän radan ja sen kanssa oli hienoa näyttää vähän karjispoveria shelttien ja espanjanvesikoirien seassa.
Muutoin kesä Karkin osalta sujunut aika rauhallisesti, lihashuoltoa tehty nyt säännöllisemmin Aijan otettua Karkin harjoituskoirakoksi ja se on toivottavasti auttanut kunnolla toipumaan kevään loukkaantumisista. Karkki on uinut paljon ja on käyty jopa treenaamassa vähän tokoa.
Agilityn treenaaminen Jattilassa näytti olevan täysin vaakalaudalla ja sattumalta fb:n kautta tuttu myi treenikertojaan ACE:lle. Työvuorolistat näyttivät vihreää valoa joten käytiin hakemassa motivaatiota tulevaan kauteen Vitikaisen Tiian opissa Kuopiossa. Ohjaajan terveys hiukan kuralla (toukokuussa iskenyt paha plantaarifaskiitti meinasi lopettaa kävelyn kokonaan kipujen vuoksi) lähdettiin "tekemään vähän jotain pientä, missään nimessä en juokse" - mentaliteetillä.
Rata ei ole nyt ihan tarkka kopio, millään en ihan kaikkea saanut muistista kaiveltua ja esteitä on mielestäni tässä nyt yksi liikaa. Voi olla että puomilta mentiin yhden hypyn kautta renkaalle...
Joka tapauksessa. Suunnittelin ohjaavani kauempaa ja lähetin Karkin 2. takaakiertoon oikeastaan jo 3. takaa, ja Karkki haki takaakierron upeasti. Tyrkky 4 piti tehdä tarkasti, ja flipin ja persjätön yhdistelmä ennen 6 teki tiukkaa ehtiä. Kepit olivat ehkä jyrkemmässä kulmassa kuin piirroksessa ja Karkki kesti hienosti takaaleikkauksen. Yllättävä vaikeus tuli putken 10 jälkeen, Karkki ei olisi jostain syystä halunnut upota putkeen 12 vaan jäi vähän liikkeeseen kiinni. Palkattiin. Jos oma liike jäi paikalle, niin Karkki kaarratti putkesta helposti hypyn 13 ohi. Keinulle päästessä olin niin jäljessä että Karkki ei oikein rohjennut sitä suorittaa. Keinu on varmaan niitä esteitä joita pitäisi säännöllisesti muistuttaa ja palkita ja mielestäni tässä treenaamattomuus näkyi. Lähetys putkeen 25 piti palkata kerran, muuten Karkki helposti lähti mukaani, kun itse yritin oikaista 23 jälkeen suoraan 26 kohti.
Sitten tuli radan jännin osuus. En saanut ratapiirrokseen niin hyvin sitä aseteltua kuin se oli, mutta haasteena oli takaaleikkauksilla selvitä A:lle asti. Ja Karkki oli sairaan hyvä. Kääntyi, kuunteli ja eteni. Lopulta saatiin vedettyä rata kerralla läpi yhdellä kiellolla (putki 12). Ja joo, ihan ei pitänyt lupaus juoksemattomuudesta tai paljon mikään, mutta oli niin siistiä päästä pitkästä aikaa haastamaan itsensä, etten vaan pystynyt muuhunkaan.
Treenaamattomuus ja mun huonompi liikkuvuus näkyi varmaan korostuneesti siinä miten kiinni Karkki mussa oli. Tyrkyt ei meinanneet oikein lähteä toimimaan. Kuitenkin kokonaisuudessaan ehjää tekemistä.
Karkki jatkoi hyvällä buugilla, kisattiin Mikkelissä pari rataa (5 ja 0) viikonloppuna ja sitten suunnattiin taas kohti Kuopiota.
Tämä taas ulkomuistista joten mitään vastuuta en ota jos joku kohta ei nyt ihan samalla tavalla ole. Älyttömän hyvä rata, alku puomille otettiin edeltä ohjaten ja persjätöillä. Kutsuttiin koira 3 esteen kohdilta, ja rohkeat persjätöt vaan toisensa perään. Tässä muutama taplaus kun oma ajoitus oli hakusessa. Puomin jälkeen takaakiertovalssi ja pituuden jälkeen flippi ennen putkea. Kepit oli tarkoitus suorittamalla oikaisemalla itse puomin toista puolta. Leijeröintiin Karkki tarvitsi yhden palkkauksen kepeille ja sen jälkeen ei enää paljoa kiinnostanut missä ohjaaja mahtoi mennä.
Valmentaja vähän vihjasi siihen malliin että Karkki taitaa "vähän" palkkautua tuosta pallosta. Juu. Ihan vähän vaan. Sit juostiin. Vaikka olin erittäin hyvissä ajoin ylänurkassa, niin täysiä sai painaa, että suoran putken jälkeen ehti valssamaan. Muurille valssi myös, ja siitä lähetys pussiin. Karkki haki älyttömän hienosti kaukaa hypyt muurin jälkeen.
Keinulle Karkki tuli sen verran kovaa että mietin tuleeko lentokeinu. Voimakkaan käskytyksen jälkeen Karkki otti vähän itseensä, palkattiin pari keinua ja sitten pidettiin tauko. Toinen veto oli edellistä parempi ja päästiin paahtamaan loppuun asti. Keinun jälkeen oleva takaakierto tehtiin twistillä, ja Karkki haki älyttömän hienosti kepit ja kesti leijeröinnin vaikka moni koira pyrki ensisijaisesti puomille. Rengasta hyppäsi vähän huonosti. Ponnisti kaukaa, ei rämäyttänyt mutta se ei kaukana ollut.
Tiia pyysi pohtimaan muutamaa juttuja, ensinnäkin hyppytekniikkaa erikoisesteillä, jotta Karkki saisi paineettomasti toistoja esteillä. Keinusta Tia oli sitä mieltä että 2o2o vaatiminen keinulla pamauksen jälkeen on ehkä vähän turha ja oli sitä mieltä että Karkille voisi olla hyvä että pamautus toimisi vapautuksena. Kunhan päästään kunnolla treenaamaan niin hyppytekniikka ja erikoisesteet on varmasti ne, mitä ruvetaan tekemään. Kontakteilta, etenkin keinulta, Karkki tarvitsee vielä paljon vahvistusta ja palkkailua. 2o2o:sta en ihan olisi valmis luopumaan, sen verran olen nähnyt noita keinu kyllä pamahtaa mutta alastulolle ei kuitenkaan osuta - koiria.
Kaikkinensa teki hyvää käydä haastamassa itseään tämmöisen "pompsin" verran. Huomaa, että itse keskityn paljon tarkemmin kun olen vieraassa porukassa ja rata on vähän "ylivaikea". Metkan iso rata antaa haastetta jo siinä että vauhti pääsee kasvamaan älyttömän suureksi, ja se tekee kyllä hyvää pienellä kentällä treenaamisen jälkeen.
Syksyn agilitykuviot olivat pitkään ihan auki. Jattilan pohja-asia ei ole ollut ihan yksinkertainen, mutta vihdoin tällä viikolla yhdestä kentästä pohja vaihdettiin kivituhkalle. Tämän myötä mahdollisuus jatkaa Jatissa lopulta tulikin. Myös hiekkatekonurmi huollettin. Kotikisoihin ei kuitenkaan päästy huollettua keinonurmea testaamaan, sillä viime viikolla Aija ja Karkki saivat kimppuunsa sen verran maa-ampiaisia, että kumpikin lääkittiin kyypakkauksilla. Tästä 14 vrk varoaikaa Karkille.
Seuraavat kisat johon päästään varoajoilta osallistumaan ovat 14.8. Mikkelissä. Piirinmestaruudetkin olisi tulossa 20.8. Olin ehtinyt varata Karkille paikan joukkokuvauksiin virallisen spondyloosin varalta, mutta auton mittavan remontin (1800e...) ja varoaikojen vuoksi pitänee siirtää kuvausta vähän myöhemmäksi.
Myönnän suoraan että en ole synnynnäinen yhdistysaktiivi. Olen itse asiassa lähtökohtaisesti siihen melko sopimaton, voimakkaine mielipiteineni ja epäjärjestelmällisen luonteeni vuoksi. En muista nimiä enkä meinaa pysyä deadlineissa. Välillä on tuskastuttavan vaikea kuunnella mielipiteitä joista on eri mieltä.
Näistä selvistä puutteistani huolimatta olen toiminut sekä rotuyhdistyksessä että lajia harrastavassa yhdistyksessä aika monta vuotta jo. Välillä sujunut (omasta mielestäni) paremmin, välillä huonommin kuin välillä. On ollut riitoja ja väärinymmärryksiä.
Mutta on se toinen puoli. Yhdessä tekeminen silloin kun joku asia otetaan yhteiseksi ja tärkeäksi. Silloin kun tulee kuulluksi. Silloin kun huomaa kuulevansa ja yrittävänsä vaikkei heti ratkaisua löytyisikään. Hyvät ihmiset ja porukka ovat korvaamattomia.
Kurjinta ja raskainta on kun yhdistyksestä tulee taistelutanner. Kun pitää huutaa tullakseen kuulluksi. Valtapeli ja selän takana puhuminen. Tai päin naamaakin puhuminen, loukkaavasti ja toisen ihmisen työtä mitätöiden. Kun sähköpostien vaihdossa rivin välit muuttuu merkitsevämmäksi kuin se mitä kirjoitetaan.
En usko että kukaan ihminen lähtee yhdistystoimintaan koska haluaa tapella tai vääntää tai riidellä. Ei tunnu ihan terveeltä että harrastuksen tavoite olisi riitaantua muiden harrastajien kanssa. Näin vaan tuppaa monesti tapahtumaan. On ihmisiä jotka on valmiita tappelemaan melkein mistä vaan. Itse toivoisin että olisin jossain vaiheessa niin kypsä että osaisin tuoda esiin mielestäni tärkeitä asioita niin ettei se asettaisi ketään puolustuskannalle mutta niin että asia tulisi selkeäksi.
Jollain tavalla ajattelen että tämä on helpompaa vaikka jalostustoimikunnan puheenjohtajan roolissa kuin olla "rivikouluttajana" agilityseurassa. Vaikka molemmissa toisaalta pitäisi päteä samankaltaiset lainalaisuudet. Mitä "korkeammalle" hierarkiassa mennään sen selvemmäksi rooli jollain tasolla muuttuu. Antaa tietotaso ja osaaminen sellaiseen käyttöön mihin sitä tarvitaan. Se, mihin tarvitaan tulee jäsenistöltä tai vaikka JTO:n päivityksen sääntöjen mukaan Kennelliitolta.
Ei ole koodikieltä tai ohjeita siihen miten olla hyvä seuralainen. Onko ok tuoda esiin epäkohtia? Onko ok arvostella tehtyjä päätöksiä? Onko ok kyseenalaistaa vanhahtavia käytäntöjä? Miten olla lojaali yhdistykselle, silloin kun myrskyää tai riidellään. Puhuako suoraan vai ollako hiljaa?
Ihmiset tulevat jonkun harrastuksen tai rodun pariin hurjan erilaisista lähtökohdista. Yhteistä kieltä ei aina ole vaikka samoista asioista puhutaan. Harrastuksen painoarvo vaihtelee ja kokemuspohja vaikuttaa siihen arvomaailmaan minkä kautta toimia peilaat. On hyväksyttävä se että oikeasti, oma kokemus on ainutkertainen, et voi vaatia toisia ihmisiä ymmärtämään sitä. Etkä voi liikaa ruoskia itseäsi siitä että et ymmärrä taas jonkun toisen tulokulmaa. Usein löytyy kyllä toisia joiden kokemus on sen verran lähellä että jaetaan jotain ymmärtämystä, arvoja, visioita. Se vaatii keskustelua.
Se mikä on ongelmallista ja mikä on vaarallista on mielestäni se, kun keskustelu käydään vain niiden kanssa jotka ovat samaa mieltä. Se on toki mukavaa keskustelua, mutta jos keskustelulla halutaan saada aikaan jotain, on opittava keskustelemaan niiden kanssa jotka ovat eri mieltä. Niidenkin kanssa jotka eivät jaa samoja arvoja tai vaikka jakavatkin, näkevät asiat silti eri tavalla.
Sotajalalle on helppo lähteä. Osaan tosi hyvin sen itsekin. Olen ollut sotajalalla esimerkiksi karjakoirien spondyloositilanteen vuoksi. On siitä seurannut hyvää mutta on siitä seurannut huonoakin ja se on ollut raskasta. Nyt tuntuu että sotarummut meinaavat soida agilityseurassa. Kannan siitä osan vastuuta, olen puhunut voimakkaasti turvallisuuden puolesta kun koin että asiat ei ole olleet niin hyvin kuin pitäisi. Osa on ymmärtänyt, osa ei. Se on ihan ok.
Kaikista muista puutteistani huolimatta koen että pohjimmiltani olen myös hyvin lojaali. Lojaali rodulle ja lojaali ihmisille jotka antavat panoksensa yhdistykselle. Lojaali kotiseuralle. Luonteeseeni ei kuulu marssia ovet paukkuen pois yrittämättä ensin löytää yhteistä maaperää tai yhteisiä ratkaisuja.
Haluan luottaa siihen että vaikeista paikoista voidaan päästä yhteisymmärrykseen.
Spondyloosi voi muuttua harrastajien rikkomien koirien vähäpätöisestä ongelmasta asiaksi joka äänestetään rodun PEVISA:an yksimielisesti.
Isot ja hyvät muutokset vaativat keskustelua, aikaa ja sinnikkyyttä kestää satunnaiset sodat ja tölväisyt. Ja jotkut isot ja hyvät muutokset eivät ole hyviä kuin omassa päässä, muut eivät siihen tartu ja sekin on kestettävä. Ratkaisut jatkosta on tehtävä sen mukaan. Joskus ne on vaikeitakin.
Tällä hetkellä itse olen risteysvaiheessa enkä tiedä mihin jatkaa. Seelan viimeiset SM-kisat on kohta ja kotiseura kiehuu. Kouluttajana on löytynyt joku kultainen lanka, on tuntunut hyvältä kouluttaa, ja luulen että se heijastuu koulutettaviinkin. Karkki voi paremmin kun ei ole treenannut "omassa hallissa". Se teki Joensuussa toisen hypärivoittonsa SERTin kera. Omaa ryhmää on ikävä mutta päätös jättäytyä pois on ollut oikea. Kuten on tuntunut oikealta olla etsimättä toistakaan paikkaa muualta.
Mielenkiintoista nähdä miten nyt vellova keskustelu etenee ja millaisia ratkaisuja on löydettävissä. Ja mitä itsestään tulee opittua tämän kaiken keskellä. Sillä jos ei muuta niin risteyskohdissa tulee pysähdyttyä ja arvioitua omia motiivejaan ja toiveitaan ja arvojaan. Vähän klisee, mutta tällaisen prosessin itsessäni tunnistan. Ja jos vanhat merkit pitävät paikkansa, voi olla että yllätän ratkaisussa itsenikin.
Huomaa että oma pää on edelleen vähän kesken kaikesta siitä, mitä viime vuoteen mahtui ja nyt ehkä kun ollaan vähän väljemmillä vesillä, niin pohtii asioita uudelleen ja käy läpi miksi on tehnyt ja mitäkin.
Ja sitä mitä tulevaisuudessa ja millä ehdoin. Ehkä vähän kryptisesti ilmaistu, mutta avataanpas vähän.
Etenkin agilitystä, mutta mistä tahansa koiraharrastuslajista puhuttaessa tietyt fraasit esiintyy. Uudelleen ja uudelleen. Myös omassa puheessa ja olen vähän miettinyt että valehteleeko sitä itseasiassa itselleen näissä asioissa.
"Tehdään omaksi iloksi". "Tehdään koiran ehdoilla". " Tehdään turvallisuudesta tinkimättä".
"Otetaan koiran yksilölliset ominaisuudet huomioon".
" Ei oteta liian vakavasti."
" Tehdään kun koira nauttii."
En tarkoita että sitä tarkoituksellisesti tekee asioita jotka koiralle ovat haitallisia tai sitä että tavoitteellisesti pyrkisi olemaan epäreilu, vaatimaan liikaa. En tarkoita tahallista toimintaa jossa tietoisesti ajetaan koiraa huonoon suuntaan.
Mutta jos ihan käsi sydämellä mietin viime vuotta niin joo, olen tehnyt agilityä omaksi iloksi - itseasiassa se on ollut ihan ainoita henkireikiä kaiken ikävän keskellä.
Mutta olenko tehnyt muiden periaatteideni mukaan. Turvallisuudesta tinkimättä, koiran ehdoilla, niin että koiralle jää onnistunut kokemus.
Olen treenannut hallissa jossa liukastumiset ovat viikottaisia. Olen treenannut koiraa joka on liukastunut useamman kerran kevään aikana pahasti ja oireillut sitä. Olen kisannut samalla koiralla. Olen kisannut silloin kun koira on jännittänyt kisatyöntekijöitä ja tuomareita. Olen jatkanut treeniä sen pisteen yli kun näen, että koira alkaa väsyä. Olen ollut pettynyt itseeni ja koiraan. Etenkin Karkkiin.
Karkkiin jonka kisaura on alkanut vuosi sitten toukokuussa, ja noussut hurjalla vauhdilla kolmosiin. Karkkiin joka ei kieltäydy tekemästä tai näytä siltä että sillä olisi yhtään kurjaa agilityä tehdessä - päinvastoin. Mutta liukastumisien jälkeen sen epävarmuus omissa treeneissä on kasvanut hirveästi. Se ei mene täysillä. Tai menee fyysisesti ehkä, mutta se ei mene sillä nautinnollisella hulluudella ja varmuudella. Se jännittää erikoishyppyjä, pituutta, rengasta, muuria ja etenkin okseria. Palkkaan ja palkkaan ja palkkaan ja jännitys ei katoa. Omassa päässä alkaa kiertää aika ikävä ratas. Miksei se tee kuten ennen, sitä on hierottu ja vanutettu ja hoidettu. On helpotettu treeniä, on tehty pätkissä ja palkattu. On kehuttu ja kannustettu.
Tein hakemusta Jatin SM-joukkueeseen ja joku asia loksahti paikalleen. Vuoden ajanjaksona Seelalla 25 starttia. Karkilla 60.
60.
Siihen päälle viikottaiset treenit, jopa kahdet. Useita koulutuksia, niin Jattilassa kuin Kuopiossa. Olenko huomaamattani ajanut lahjakasta, vauhdikasta ja kiihkeä koiraani piippuun? Luulen että olen. Koska jos Karkissa on saavillinen kiihkeyttä, on siinä toinen samanlainen herkkyyttä. Vaikka olen tehnyt asiat Karkin kanssa hyvin eri tavoin kuin vaikka Seelan kanssa. Paljon pienemmällä määrällä toistoja, antanut koiran keksiä ja ratkaista. Ja tehty ilon ja motivaation kautta. Mutta siinäpä se ansa varmaan on ollutkin. Että on koira joka tekee niin täysiä aina kun pystyy. Jota on palkittu siitä että se menee täysiä niin että sillä ei ole muuta vaihdetta.
Ei silloin kun sitä pelottaa pysyykö se pystyssä. Tai silloin kun sitä pelottaa sattuuko siihen, jos se kompuroi okserin kanssa. Ei ole Karkin vastuulla viheltää peliä poikki, vaan minulla.
Pysytään pois Jattilasta ainakin seuraavat kolme viikkoa, pidempäänkin jos asia vaatii. Tehdään jotain muuta. Namijälkeä ja leikkihakua. Uidaan lätäköissä. Käydään hierojalla ja aloitetaan kesäloma. Ja yritän olla itselleni armollinen, mikään tuskin on rikki. Seelan selän oireilu ja Keksin onnettomuudet sattui huonoon saumaan. Karkin kanssa kisatessa ei tarvinnut miettiä niitä, ja siksi kisoja varmaan tuli paljon. Ja menestystäkin tuli paljon.
En tiedä monta koiraa pitää mennä rikki ennen kuin ihan oikeasti osaa tehdä turvallisuus edellä. Tällä hetkellä meidän kotihalli ei ole Karkille turvallinen paikka. Toivottavasti asiaan on tulossa muutos.
