Myönnän suoraan että en ole synnynnäinen yhdistysaktiivi. Olen itse asiassa lähtökohtaisesti siihen melko sopimaton, voimakkaine mielipiteineni ja epäjärjestelmällisen luonteeni vuoksi. En muista nimiä enkä meinaa pysyä deadlineissa. Välillä on tuskastuttavan vaikea kuunnella mielipiteitä joista on eri mieltä.
Näistä selvistä puutteistani huolimatta olen toiminut sekä rotuyhdistyksessä että lajia harrastavassa yhdistyksessä aika monta vuotta jo. Välillä sujunut (omasta mielestäni) paremmin, välillä huonommin kuin välillä. On ollut riitoja ja väärinymmärryksiä.
Mutta on se toinen puoli. Yhdessä tekeminen silloin kun joku asia otetaan yhteiseksi ja tärkeäksi. Silloin kun tulee kuulluksi. Silloin kun huomaa kuulevansa ja yrittävänsä vaikkei heti ratkaisua löytyisikään. Hyvät ihmiset ja porukka ovat korvaamattomia.
Kurjinta ja raskainta on kun yhdistyksestä tulee taistelutanner. Kun pitää huutaa tullakseen kuulluksi. Valtapeli ja selän takana puhuminen. Tai päin naamaakin puhuminen, loukkaavasti ja toisen ihmisen työtä mitätöiden. Kun sähköpostien vaihdossa rivin välit muuttuu merkitsevämmäksi kuin se mitä kirjoitetaan.
En usko että kukaan ihminen lähtee yhdistystoimintaan koska haluaa tapella tai vääntää tai riidellä. Ei tunnu ihan terveeltä että harrastuksen tavoite olisi riitaantua muiden harrastajien kanssa. Näin vaan tuppaa monesti tapahtumaan. On ihmisiä jotka on valmiita tappelemaan melkein mistä vaan. Itse toivoisin että olisin jossain vaiheessa niin kypsä että osaisin tuoda esiin mielestäni tärkeitä asioita niin ettei se asettaisi ketään puolustuskannalle mutta niin että asia tulisi selkeäksi.
Jollain tavalla ajattelen että tämä on helpompaa vaikka jalostustoimikunnan puheenjohtajan roolissa kuin olla "rivikouluttajana" agilityseurassa. Vaikka molemmissa toisaalta pitäisi päteä samankaltaiset lainalaisuudet. Mitä "korkeammalle" hierarkiassa mennään sen selvemmäksi rooli jollain tasolla muuttuu. Antaa tietotaso ja osaaminen sellaiseen käyttöön mihin sitä tarvitaan. Se, mihin tarvitaan tulee jäsenistöltä tai vaikka JTO:n päivityksen sääntöjen mukaan Kennelliitolta.
Ei ole koodikieltä tai ohjeita siihen miten olla hyvä seuralainen. Onko ok tuoda esiin epäkohtia? Onko ok arvostella tehtyjä päätöksiä? Onko ok kyseenalaistaa vanhahtavia käytäntöjä? Miten olla lojaali yhdistykselle, silloin kun myrskyää tai riidellään. Puhuako suoraan vai ollako hiljaa?
Ihmiset tulevat jonkun harrastuksen tai rodun pariin hurjan erilaisista lähtökohdista. Yhteistä kieltä ei aina ole vaikka samoista asioista puhutaan. Harrastuksen painoarvo vaihtelee ja kokemuspohja vaikuttaa siihen arvomaailmaan minkä kautta toimia peilaat. On hyväksyttävä se että oikeasti, oma kokemus on ainutkertainen, et voi vaatia toisia ihmisiä ymmärtämään sitä. Etkä voi liikaa ruoskia itseäsi siitä että et ymmärrä taas jonkun toisen tulokulmaa. Usein löytyy kyllä toisia joiden kokemus on sen verran lähellä että jaetaan jotain ymmärtämystä, arvoja, visioita. Se vaatii keskustelua.
Se mikä on ongelmallista ja mikä on vaarallista on mielestäni se, kun keskustelu käydään vain niiden kanssa jotka ovat samaa mieltä. Se on toki mukavaa keskustelua, mutta jos keskustelulla halutaan saada aikaan jotain, on opittava keskustelemaan niiden kanssa jotka ovat eri mieltä. Niidenkin kanssa jotka eivät jaa samoja arvoja tai vaikka jakavatkin, näkevät asiat silti eri tavalla.
Sotajalalle on helppo lähteä. Osaan tosi hyvin sen itsekin. Olen ollut sotajalalla esimerkiksi karjakoirien spondyloositilanteen vuoksi. On siitä seurannut hyvää mutta on siitä seurannut huonoakin ja se on ollut raskasta. Nyt tuntuu että sotarummut meinaavat soida agilityseurassa. Kannan siitä osan vastuuta, olen puhunut voimakkaasti turvallisuuden puolesta kun koin että asiat ei ole olleet niin hyvin kuin pitäisi. Osa on ymmärtänyt, osa ei. Se on ihan ok.
Kaikista muista puutteistani huolimatta koen että pohjimmiltani olen myös hyvin lojaali. Lojaali rodulle ja lojaali ihmisille jotka antavat panoksensa yhdistykselle. Lojaali kotiseuralle. Luonteeseeni ei kuulu marssia ovet paukkuen pois yrittämättä ensin löytää yhteistä maaperää tai yhteisiä ratkaisuja.
Haluan luottaa siihen että vaikeista paikoista voidaan päästä yhteisymmärrykseen.
Spondyloosi voi muuttua harrastajien rikkomien koirien vähäpätöisestä ongelmasta asiaksi joka äänestetään rodun PEVISA:an yksimielisesti.
Isot ja hyvät muutokset vaativat keskustelua, aikaa ja sinnikkyyttä kestää satunnaiset sodat ja tölväisyt. Ja jotkut isot ja hyvät muutokset eivät ole hyviä kuin omassa päässä, muut eivät siihen tartu ja sekin on kestettävä. Ratkaisut jatkosta on tehtävä sen mukaan. Joskus ne on vaikeitakin.
Tällä hetkellä itse olen risteysvaiheessa enkä tiedä mihin jatkaa. Seelan viimeiset SM-kisat on kohta ja kotiseura kiehuu. Kouluttajana on löytynyt joku kultainen lanka, on tuntunut hyvältä kouluttaa, ja luulen että se heijastuu koulutettaviinkin. Karkki voi paremmin kun ei ole treenannut "omassa hallissa". Se teki Joensuussa toisen hypärivoittonsa SERTin kera. Omaa ryhmää on ikävä mutta päätös jättäytyä pois on ollut oikea. Kuten on tuntunut oikealta olla etsimättä toistakaan paikkaa muualta.
Mielenkiintoista nähdä miten nyt vellova keskustelu etenee ja millaisia ratkaisuja on löydettävissä. Ja mitä itsestään tulee opittua tämän kaiken keskellä. Sillä jos ei muuta niin risteyskohdissa tulee pysähdyttyä ja arvioitua omia motiivejaan ja toiveitaan ja arvojaan. Vähän klisee, mutta tällaisen prosessin itsessäni tunnistan. Ja jos vanhat merkit pitävät paikkansa, voi olla että yllätän ratkaisussa itsenikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti