Tiukkaa analyysiä kärsästä hännänpäähän. Aloittakaamme siis kärsästä. Näkyy kuvan keskellä. Hinta tällä hetkellä n. 750e. Kohtuullisen halpa osa verrattuna esimerkiksi vasempaan takajalkaan (8000e and still counting). Kaikki alkoi toukokuisesta lenkistä.
Se miksi kärsällä on hintaa noinkin paljon, liittyy pieneen aussieen jonka vasen takajalka alkoi vihdoin toimia ja omistajaan joka sitten hiljalleen palautteli koiraansa normaaliin liikuntaan. Olimme siis lenkillä metsässä kun yhtäkkiä Keksi alkaa aivastamaan. Aivastaa aivastaa aivastaa ihan pärskimällä ja kappas, samaan tahtiin lentää mättäälle verta. Mitään muut mihin olisi voinut nenänsä ei löydetty, mutta kaatuneen puun oksasta yksi kepinkärki oli veressä.
Miten urpo pitää olla, että juoksee kärsä edellä keppiin, vinoilin. Ei tartte seivästää itseään keppiin, on tullut jo selväksi itsetuhoisuuteen taipuvainen luonteesi, karvamato, vinoilin.
Taskulampun valossa löydettiin pieni viilto nenästä. Nenä oli sitten yllättäen vähän arka pidemmän aikaan. Meni kuitenkin lähes kuukausi kun yhtäkkiä Keksi alkoi saada nenäverenvuotokohtauksia joihin liittyi pakonomainen aivastaminen. Parin kohtauksen (viimeisin peräkkäistä aivastelua n. 15 minuuttia samalla kun verta tulee nenästä) jälkeen totesin että tiemme vie eläinlääkäriin. Soittelin sitten läpi ja siinä vaiheessa kun ruvetaan puhumaan tähystyslaitteesta, niin tiesi että halpa keikka ei ole tulossa.
Siispä Evidensiaan. Onnellinen koira (koska eläinlääkärissä on ihan huippua!) unille ja ei kun tähystyshommiin. Parin tunnin päästä haettiin Keksi sitten klinikalta.
Varoitan että kuvaus siitä mitä tähystyksessä paljastui ei ole ehkä herkimmille. Noh, se mitä paljastui oli että tämä vitsi kepillä itsensä lävistämisestä olisi pitänyt ottaa vähän enemmän tosissaan. Keksin oikea nenäontelo oli tuhannen säpäleinä. Normaali kudosrakenne nenäontelossa käytännössä tuhoutunut ja pahoin tulehtunut. Ja mittavat vauriot niin pitkälle kuin uskallettiin tähystyslaitteella mennä. Vierasesineen poissulkemiseksi olisi pitänyt mennä niin lähelle aivoja ettei se ollut turvallista.
Koirani, jolla on pitkä kuono onnistuu juoksemaan keppiin niin että melkein rapsutteli sillä aivojaan. Melkoinen tähtäys... Noh, vaihtoehtoja kaksi. Antibioottikuuri tai Hattulan eläinsairaalaan tietokonetomografiaan ja taipuisalla endoskoopilla tähystämään. Valitsimme ensimmäisen, koska n. 35 000 euron vuosituloilla ei ole varaa pitää koiraa, jolla on 8000 euron takajalka ja 3000 euron oikea nenäontelo. Sellainen hyvä uutinen tuosta lääkärireissusta kuitenkin tuli että jalan toipuminen näyttää ihan hyvältä ja luutuminen edennyt vihdoin niin kuin pitää.
Oireet loppuivat kuin seinään vain palatakseen pari päivää antibioottikuurin loppumisen jälkeen. Sitten taas mietitään että mitä tehdään, ja päädyin kuuntelemaan omaa intuitiotani siitä, että jos tapahtuneesta oli kuukausi, oli tulehdus ehtinyt muhia pitkään ja lyhyt ab-kuuri ei välttämättä ihan tepsinyt. Sitten sormet ristiin.
Nyt oireita ei ole ollut kahteen kuukauteen. Jälkihommat on olleet jäissä koska annetaan kärsän nyt pidemmän kaavan kanssa toipua.
Kärsän takia osallistuminen aussieyhdistyksen jälkileirille meni mönkään ja omaa motivaatiota on saanut vähän kaivella. Kesä on kuitenkin sujunut lenkkeillen, uiden (Karvamato likes!), ja pieniä treenailuja tehden. Vähän hyppytekniikkaa, vähän putkihommia, vähän keppihommia, vähän temppuhommia ja vähän tokohommia. Sen lisäksi ollaan käyty tekemässä viestin alkeita. Pitäisi ehkä hakeutua asiasta paremmin tietävien luokse, jos haluaisi eteenpäin mennä, mutta tällä hetkellä näyttää selvältä että Keksi tykkää juosta metsässä. Se riittäköön tällä hetkellä.
Keksi on ilmoitettu JAT:n fysiikkatemppukurssille ja näyttelyyn. Minne ja miksi ja miksi helvetissä, selvinnee myöhemmin. :D Näyttäisi kuitenkin siltä, että kun muut sisarukset tahkoaa noita oikeita lajeja niin Keeku on ensimmäinen virallisissa näyttelyissä pyörähtänyt N-Emppunen. Jos kehään saisi laittaa prinsessakruunun niin korvatkin olis just niinkuin pitää. Ihan vaan siitä hyvästä vielä kerran Keekun prinsessakuva.
Mennään koira kerrallaan mitä on käynyt. Palaan ensin Karkkiin ja toukokuiseen päätökseen jättää meidän oma treeniryhmä pois kuvioista.
Ratkaisu oli aivan oikea. Karkki on käynyt hoidatettavana ja maaliskuun liukastuminen jättänyt arpea pitkään selkälihakseen. Kaiken huipuksi Karkki vielä onnistui toukokuun alussa loukkaamaan varpaansa häkkiin hypätessään (tassu luiskahti pinnojen väliin ja varvas taittui). Toukokuu paranneltiin kroppaa ja varvasta ja mieltäkin. Metsälenkkejä ja metsätreenejä. Varvasvamma teki pientä epäpuhtautta liikkeisiin aina silloin tällöin joten vaikka koira ei vaikuttanut erityisen kipeältä niin oli vaikea arvioida milloin se olisi valmis taas kisakentille.
Toukokuun lopussa käytiin Joensuussa ensinnäkin näyttelyssä. Joensuun KV:stä etäinen toive oli CACIBista, koska SERTeillä ei mitään hylätyn LTE:n vuoksi tehdä. Ja sitä saatiin mitä tilattiin, koiran jännittämisestä huolimatta ERI1, PN4, vaCACIB ja koska ROP oli jo intti, ja PN2 ja PN3 eivät kilpailleet CACIBista, siirtyy CACIB Karkille. Jee. Tuomari kehui Karkin liikkeitä mutta ei pitänyt päästä, etenkin korvat olivat liian suuret.
Sunnuntaina käytiin testaamassa varpaan kuntoa kahden radan verran. Molemmat radat olivat hypäreitä, vähän epäröin vielä miten varvas kontakteja kovassa vauhdissa olisi kestänyt.
Ensimmäinen rata oli hylätty, mutta toisella radalla natsasi.
Ihan kiva nolla ajalla -14,43, 1. sija ja Karkin toinen SERT-H. Ja Karkin ylipäätään toinen hyppynollatulos kolmosissa. Nyt valiokello siis ihan kunnolla käynnissä ja viimeisen hyppysertin metsästys sitten ensi vuoden puolella. Tämä ruusuke lämmitti mieltä huomattavasti näyttelyruusukkeita enemmän. Ihana koira.
Karkki tuli valituksi JAT:n SM-joukkueeseen ja koska Seelan tilanne on ollut vähän epävarma, pyysin Karkille mahdollisuutta siirtyä varakoirakoksi. Niinhän siinä kävi, että mitä pidempää Seelaa katselin, sitä varmemmaksi tulin että jätän sen joukkueesta pois. Karkki siis pääsi näkemään SM-kisahuumaa vaikka yksilötuloksia ei todella päästy edes tavoittelemaan varvasvamman takia.
Lee Gibsonin puomi-putkierottelu koitui yllättävällä tavalla meidän kohtaloksi.
Hauskaa oli ja kesken radan mulle iski melkein epätodellinen olo. Vuosi aikaisemmin Karkki oli vasta aloittanut kisauransa ja nyt tuntui että tiedän tarkalleen mitä se tekee ja miten toimitaan yhteen. Aavistin että puomi-putkierottelu ei olisi meille helppo, mutta koira suoritti erittäin kypsän radan ja sen kanssa oli hienoa näyttää vähän karjispoveria shelttien ja espanjanvesikoirien seassa.
Muutoin kesä Karkin osalta sujunut aika rauhallisesti, lihashuoltoa tehty nyt säännöllisemmin Aijan otettua Karkin harjoituskoirakoksi ja se on toivottavasti auttanut kunnolla toipumaan kevään loukkaantumisista. Karkki on uinut paljon ja on käyty jopa treenaamassa vähän tokoa.
Agilityn treenaaminen Jattilassa näytti olevan täysin vaakalaudalla ja sattumalta fb:n kautta tuttu myi treenikertojaan ACE:lle. Työvuorolistat näyttivät vihreää valoa joten käytiin hakemassa motivaatiota tulevaan kauteen Vitikaisen Tiian opissa Kuopiossa. Ohjaajan terveys hiukan kuralla (toukokuussa iskenyt paha plantaarifaskiitti meinasi lopettaa kävelyn kokonaan kipujen vuoksi) lähdettiin "tekemään vähän jotain pientä, missään nimessä en juokse" - mentaliteetillä.
Rata ei ole nyt ihan tarkka kopio, millään en ihan kaikkea saanut muistista kaiveltua ja esteitä on mielestäni tässä nyt yksi liikaa. Voi olla että puomilta mentiin yhden hypyn kautta renkaalle...
Joka tapauksessa. Suunnittelin ohjaavani kauempaa ja lähetin Karkin 2. takaakiertoon oikeastaan jo 3. takaa, ja Karkki haki takaakierron upeasti. Tyrkky 4 piti tehdä tarkasti, ja flipin ja persjätön yhdistelmä ennen 6 teki tiukkaa ehtiä. Kepit olivat ehkä jyrkemmässä kulmassa kuin piirroksessa ja Karkki kesti hienosti takaaleikkauksen. Yllättävä vaikeus tuli putken 10 jälkeen, Karkki ei olisi jostain syystä halunnut upota putkeen 12 vaan jäi vähän liikkeeseen kiinni. Palkattiin. Jos oma liike jäi paikalle, niin Karkki kaarratti putkesta helposti hypyn 13 ohi. Keinulle päästessä olin niin jäljessä että Karkki ei oikein rohjennut sitä suorittaa. Keinu on varmaan niitä esteitä joita pitäisi säännöllisesti muistuttaa ja palkita ja mielestäni tässä treenaamattomuus näkyi. Lähetys putkeen 25 piti palkata kerran, muuten Karkki helposti lähti mukaani, kun itse yritin oikaista 23 jälkeen suoraan 26 kohti.
Sitten tuli radan jännin osuus. En saanut ratapiirrokseen niin hyvin sitä aseteltua kuin se oli, mutta haasteena oli takaaleikkauksilla selvitä A:lle asti. Ja Karkki oli sairaan hyvä. Kääntyi, kuunteli ja eteni. Lopulta saatiin vedettyä rata kerralla läpi yhdellä kiellolla (putki 12). Ja joo, ihan ei pitänyt lupaus juoksemattomuudesta tai paljon mikään, mutta oli niin siistiä päästä pitkästä aikaa haastamaan itsensä, etten vaan pystynyt muuhunkaan.
Treenaamattomuus ja mun huonompi liikkuvuus näkyi varmaan korostuneesti siinä miten kiinni Karkki mussa oli. Tyrkyt ei meinanneet oikein lähteä toimimaan. Kuitenkin kokonaisuudessaan ehjää tekemistä.
Karkki jatkoi hyvällä buugilla, kisattiin Mikkelissä pari rataa (5 ja 0) viikonloppuna ja sitten suunnattiin taas kohti Kuopiota.
Tämä taas ulkomuistista joten mitään vastuuta en ota jos joku kohta ei nyt ihan samalla tavalla ole. Älyttömän hyvä rata, alku puomille otettiin edeltä ohjaten ja persjätöillä. Kutsuttiin koira 3 esteen kohdilta, ja rohkeat persjätöt vaan toisensa perään. Tässä muutama taplaus kun oma ajoitus oli hakusessa. Puomin jälkeen takaakiertovalssi ja pituuden jälkeen flippi ennen putkea. Kepit oli tarkoitus suorittamalla oikaisemalla itse puomin toista puolta. Leijeröintiin Karkki tarvitsi yhden palkkauksen kepeille ja sen jälkeen ei enää paljoa kiinnostanut missä ohjaaja mahtoi mennä.
Valmentaja vähän vihjasi siihen malliin että Karkki taitaa "vähän" palkkautua tuosta pallosta. Juu. Ihan vähän vaan. Sit juostiin. Vaikka olin erittäin hyvissä ajoin ylänurkassa, niin täysiä sai painaa, että suoran putken jälkeen ehti valssamaan. Muurille valssi myös, ja siitä lähetys pussiin. Karkki haki älyttömän hienosti kaukaa hypyt muurin jälkeen.
Keinulle Karkki tuli sen verran kovaa että mietin tuleeko lentokeinu. Voimakkaan käskytyksen jälkeen Karkki otti vähän itseensä, palkattiin pari keinua ja sitten pidettiin tauko. Toinen veto oli edellistä parempi ja päästiin paahtamaan loppuun asti. Keinun jälkeen oleva takaakierto tehtiin twistillä, ja Karkki haki älyttömän hienosti kepit ja kesti leijeröinnin vaikka moni koira pyrki ensisijaisesti puomille. Rengasta hyppäsi vähän huonosti. Ponnisti kaukaa, ei rämäyttänyt mutta se ei kaukana ollut.
Tiia pyysi pohtimaan muutamaa juttuja, ensinnäkin hyppytekniikkaa erikoisesteillä, jotta Karkki saisi paineettomasti toistoja esteillä. Keinusta Tia oli sitä mieltä että 2o2o vaatiminen keinulla pamauksen jälkeen on ehkä vähän turha ja oli sitä mieltä että Karkille voisi olla hyvä että pamautus toimisi vapautuksena. Kunhan päästään kunnolla treenaamaan niin hyppytekniikka ja erikoisesteet on varmasti ne, mitä ruvetaan tekemään. Kontakteilta, etenkin keinulta, Karkki tarvitsee vielä paljon vahvistusta ja palkkailua. 2o2o:sta en ihan olisi valmis luopumaan, sen verran olen nähnyt noita keinu kyllä pamahtaa mutta alastulolle ei kuitenkaan osuta - koiria.
Kaikkinensa teki hyvää käydä haastamassa itseään tämmöisen "pompsin" verran. Huomaa, että itse keskityn paljon tarkemmin kun olen vieraassa porukassa ja rata on vähän "ylivaikea". Metkan iso rata antaa haastetta jo siinä että vauhti pääsee kasvamaan älyttömän suureksi, ja se tekee kyllä hyvää pienellä kentällä treenaamisen jälkeen.
Syksyn agilitykuviot olivat pitkään ihan auki. Jattilan pohja-asia ei ole ollut ihan yksinkertainen, mutta vihdoin tällä viikolla yhdestä kentästä pohja vaihdettiin kivituhkalle. Tämän myötä mahdollisuus jatkaa Jatissa lopulta tulikin. Myös hiekkatekonurmi huollettin. Kotikisoihin ei kuitenkaan päästy huollettua keinonurmea testaamaan, sillä viime viikolla Aija ja Karkki saivat kimppuunsa sen verran maa-ampiaisia, että kumpikin lääkittiin kyypakkauksilla. Tästä 14 vrk varoaikaa Karkille.
Seuraavat kisat johon päästään varoajoilta osallistumaan ovat 14.8. Mikkelissä. Piirinmestaruudetkin olisi tulossa 20.8. Olin ehtinyt varata Karkille paikan joukkokuvauksiin virallisen spondyloosin varalta, mutta auton mittavan remontin (1800e...) ja varoaikojen vuoksi pitänee siirtää kuvausta vähän myöhemmäksi.
Myönnän suoraan että en ole synnynnäinen yhdistysaktiivi. Olen itse asiassa lähtökohtaisesti siihen melko sopimaton, voimakkaine mielipiteineni ja epäjärjestelmällisen luonteeni vuoksi. En muista nimiä enkä meinaa pysyä deadlineissa. Välillä on tuskastuttavan vaikea kuunnella mielipiteitä joista on eri mieltä.
Näistä selvistä puutteistani huolimatta olen toiminut sekä rotuyhdistyksessä että lajia harrastavassa yhdistyksessä aika monta vuotta jo. Välillä sujunut (omasta mielestäni) paremmin, välillä huonommin kuin välillä. On ollut riitoja ja väärinymmärryksiä.
Mutta on se toinen puoli. Yhdessä tekeminen silloin kun joku asia otetaan yhteiseksi ja tärkeäksi. Silloin kun tulee kuulluksi. Silloin kun huomaa kuulevansa ja yrittävänsä vaikkei heti ratkaisua löytyisikään. Hyvät ihmiset ja porukka ovat korvaamattomia.
Kurjinta ja raskainta on kun yhdistyksestä tulee taistelutanner. Kun pitää huutaa tullakseen kuulluksi. Valtapeli ja selän takana puhuminen. Tai päin naamaakin puhuminen, loukkaavasti ja toisen ihmisen työtä mitätöiden. Kun sähköpostien vaihdossa rivin välit muuttuu merkitsevämmäksi kuin se mitä kirjoitetaan.
En usko että kukaan ihminen lähtee yhdistystoimintaan koska haluaa tapella tai vääntää tai riidellä. Ei tunnu ihan terveeltä että harrastuksen tavoite olisi riitaantua muiden harrastajien kanssa. Näin vaan tuppaa monesti tapahtumaan. On ihmisiä jotka on valmiita tappelemaan melkein mistä vaan. Itse toivoisin että olisin jossain vaiheessa niin kypsä että osaisin tuoda esiin mielestäni tärkeitä asioita niin ettei se asettaisi ketään puolustuskannalle mutta niin että asia tulisi selkeäksi.
Jollain tavalla ajattelen että tämä on helpompaa vaikka jalostustoimikunnan puheenjohtajan roolissa kuin olla "rivikouluttajana" agilityseurassa. Vaikka molemmissa toisaalta pitäisi päteä samankaltaiset lainalaisuudet. Mitä "korkeammalle" hierarkiassa mennään sen selvemmäksi rooli jollain tasolla muuttuu. Antaa tietotaso ja osaaminen sellaiseen käyttöön mihin sitä tarvitaan. Se, mihin tarvitaan tulee jäsenistöltä tai vaikka JTO:n päivityksen sääntöjen mukaan Kennelliitolta.
Ei ole koodikieltä tai ohjeita siihen miten olla hyvä seuralainen. Onko ok tuoda esiin epäkohtia? Onko ok arvostella tehtyjä päätöksiä? Onko ok kyseenalaistaa vanhahtavia käytäntöjä? Miten olla lojaali yhdistykselle, silloin kun myrskyää tai riidellään. Puhuako suoraan vai ollako hiljaa?
Ihmiset tulevat jonkun harrastuksen tai rodun pariin hurjan erilaisista lähtökohdista. Yhteistä kieltä ei aina ole vaikka samoista asioista puhutaan. Harrastuksen painoarvo vaihtelee ja kokemuspohja vaikuttaa siihen arvomaailmaan minkä kautta toimia peilaat. On hyväksyttävä se että oikeasti, oma kokemus on ainutkertainen, et voi vaatia toisia ihmisiä ymmärtämään sitä. Etkä voi liikaa ruoskia itseäsi siitä että et ymmärrä taas jonkun toisen tulokulmaa. Usein löytyy kyllä toisia joiden kokemus on sen verran lähellä että jaetaan jotain ymmärtämystä, arvoja, visioita. Se vaatii keskustelua.
Se mikä on ongelmallista ja mikä on vaarallista on mielestäni se, kun keskustelu käydään vain niiden kanssa jotka ovat samaa mieltä. Se on toki mukavaa keskustelua, mutta jos keskustelulla halutaan saada aikaan jotain, on opittava keskustelemaan niiden kanssa jotka ovat eri mieltä. Niidenkin kanssa jotka eivät jaa samoja arvoja tai vaikka jakavatkin, näkevät asiat silti eri tavalla.
Sotajalalle on helppo lähteä. Osaan tosi hyvin sen itsekin. Olen ollut sotajalalla esimerkiksi karjakoirien spondyloositilanteen vuoksi. On siitä seurannut hyvää mutta on siitä seurannut huonoakin ja se on ollut raskasta. Nyt tuntuu että sotarummut meinaavat soida agilityseurassa. Kannan siitä osan vastuuta, olen puhunut voimakkaasti turvallisuuden puolesta kun koin että asiat ei ole olleet niin hyvin kuin pitäisi. Osa on ymmärtänyt, osa ei. Se on ihan ok.
Kaikista muista puutteistani huolimatta koen että pohjimmiltani olen myös hyvin lojaali. Lojaali rodulle ja lojaali ihmisille jotka antavat panoksensa yhdistykselle. Lojaali kotiseuralle. Luonteeseeni ei kuulu marssia ovet paukkuen pois yrittämättä ensin löytää yhteistä maaperää tai yhteisiä ratkaisuja.
Haluan luottaa siihen että vaikeista paikoista voidaan päästä yhteisymmärrykseen.
Spondyloosi voi muuttua harrastajien rikkomien koirien vähäpätöisestä ongelmasta asiaksi joka äänestetään rodun PEVISA:an yksimielisesti.
Isot ja hyvät muutokset vaativat keskustelua, aikaa ja sinnikkyyttä kestää satunnaiset sodat ja tölväisyt. Ja jotkut isot ja hyvät muutokset eivät ole hyviä kuin omassa päässä, muut eivät siihen tartu ja sekin on kestettävä. Ratkaisut jatkosta on tehtävä sen mukaan. Joskus ne on vaikeitakin.
Tällä hetkellä itse olen risteysvaiheessa enkä tiedä mihin jatkaa. Seelan viimeiset SM-kisat on kohta ja kotiseura kiehuu. Kouluttajana on löytynyt joku kultainen lanka, on tuntunut hyvältä kouluttaa, ja luulen että se heijastuu koulutettaviinkin. Karkki voi paremmin kun ei ole treenannut "omassa hallissa". Se teki Joensuussa toisen hypärivoittonsa SERTin kera. Omaa ryhmää on ikävä mutta päätös jättäytyä pois on ollut oikea. Kuten on tuntunut oikealta olla etsimättä toistakaan paikkaa muualta.
Mielenkiintoista nähdä miten nyt vellova keskustelu etenee ja millaisia ratkaisuja on löydettävissä. Ja mitä itsestään tulee opittua tämän kaiken keskellä. Sillä jos ei muuta niin risteyskohdissa tulee pysähdyttyä ja arvioitua omia motiivejaan ja toiveitaan ja arvojaan. Vähän klisee, mutta tällaisen prosessin itsessäni tunnistan. Ja jos vanhat merkit pitävät paikkansa, voi olla että yllätän ratkaisussa itsenikin.
Huomaa että oma pää on edelleen vähän kesken kaikesta siitä, mitä viime vuoteen mahtui ja nyt ehkä kun ollaan vähän väljemmillä vesillä, niin pohtii asioita uudelleen ja käy läpi miksi on tehnyt ja mitäkin.
Ja sitä mitä tulevaisuudessa ja millä ehdoin. Ehkä vähän kryptisesti ilmaistu, mutta avataanpas vähän.
Etenkin agilitystä, mutta mistä tahansa koiraharrastuslajista puhuttaessa tietyt fraasit esiintyy. Uudelleen ja uudelleen. Myös omassa puheessa ja olen vähän miettinyt että valehteleeko sitä itseasiassa itselleen näissä asioissa.
"Tehdään omaksi iloksi". "Tehdään koiran ehdoilla". " Tehdään turvallisuudesta tinkimättä".
"Otetaan koiran yksilölliset ominaisuudet huomioon".
" Ei oteta liian vakavasti."
" Tehdään kun koira nauttii."
En tarkoita että sitä tarkoituksellisesti tekee asioita jotka koiralle ovat haitallisia tai sitä että tavoitteellisesti pyrkisi olemaan epäreilu, vaatimaan liikaa. En tarkoita tahallista toimintaa jossa tietoisesti ajetaan koiraa huonoon suuntaan.
Mutta jos ihan käsi sydämellä mietin viime vuotta niin joo, olen tehnyt agilityä omaksi iloksi - itseasiassa se on ollut ihan ainoita henkireikiä kaiken ikävän keskellä.
Mutta olenko tehnyt muiden periaatteideni mukaan. Turvallisuudesta tinkimättä, koiran ehdoilla, niin että koiralle jää onnistunut kokemus.
Olen treenannut hallissa jossa liukastumiset ovat viikottaisia. Olen treenannut koiraa joka on liukastunut useamman kerran kevään aikana pahasti ja oireillut sitä. Olen kisannut samalla koiralla. Olen kisannut silloin kun koira on jännittänyt kisatyöntekijöitä ja tuomareita. Olen jatkanut treeniä sen pisteen yli kun näen, että koira alkaa väsyä. Olen ollut pettynyt itseeni ja koiraan. Etenkin Karkkiin.
Karkkiin jonka kisaura on alkanut vuosi sitten toukokuussa, ja noussut hurjalla vauhdilla kolmosiin. Karkkiin joka ei kieltäydy tekemästä tai näytä siltä että sillä olisi yhtään kurjaa agilityä tehdessä - päinvastoin. Mutta liukastumisien jälkeen sen epävarmuus omissa treeneissä on kasvanut hirveästi. Se ei mene täysillä. Tai menee fyysisesti ehkä, mutta se ei mene sillä nautinnollisella hulluudella ja varmuudella. Se jännittää erikoishyppyjä, pituutta, rengasta, muuria ja etenkin okseria. Palkkaan ja palkkaan ja palkkaan ja jännitys ei katoa. Omassa päässä alkaa kiertää aika ikävä ratas. Miksei se tee kuten ennen, sitä on hierottu ja vanutettu ja hoidettu. On helpotettu treeniä, on tehty pätkissä ja palkattu. On kehuttu ja kannustettu.
Tein hakemusta Jatin SM-joukkueeseen ja joku asia loksahti paikalleen. Vuoden ajanjaksona Seelalla 25 starttia. Karkilla 60.
60.
Siihen päälle viikottaiset treenit, jopa kahdet. Useita koulutuksia, niin Jattilassa kuin Kuopiossa. Olenko huomaamattani ajanut lahjakasta, vauhdikasta ja kiihkeä koiraani piippuun? Luulen että olen. Koska jos Karkissa on saavillinen kiihkeyttä, on siinä toinen samanlainen herkkyyttä. Vaikka olen tehnyt asiat Karkin kanssa hyvin eri tavoin kuin vaikka Seelan kanssa. Paljon pienemmällä määrällä toistoja, antanut koiran keksiä ja ratkaista. Ja tehty ilon ja motivaation kautta. Mutta siinäpä se ansa varmaan on ollutkin. Että on koira joka tekee niin täysiä aina kun pystyy. Jota on palkittu siitä että se menee täysiä niin että sillä ei ole muuta vaihdetta.
Ei silloin kun sitä pelottaa pysyykö se pystyssä. Tai silloin kun sitä pelottaa sattuuko siihen, jos se kompuroi okserin kanssa. Ei ole Karkin vastuulla viheltää peliä poikki, vaan minulla.
Pysytään pois Jattilasta ainakin seuraavat kolme viikkoa, pidempäänkin jos asia vaatii. Tehdään jotain muuta. Namijälkeä ja leikkihakua. Uidaan lätäköissä. Käydään hierojalla ja aloitetaan kesäloma. Ja yritän olla itselleni armollinen, mikään tuskin on rikki. Seelan selän oireilu ja Keksin onnettomuudet sattui huonoon saumaan. Karkin kanssa kisatessa ei tarvinnut miettiä niitä, ja siksi kisoja varmaan tuli paljon. Ja menestystäkin tuli paljon.
En tiedä monta koiraa pitää mennä rikki ennen kuin ihan oikeasti osaa tehdä turvallisuus edellä. Tällä hetkellä meidän kotihalli ei ole Karkille turvallinen paikka. Toivottavasti asiaan on tulossa muutos.
Karkkinen kävi Pääsiäisenä kisaamassa Jatilla neljä starttia. Kolme hyvää rataa ja yksi vähän heikompi. Tulokset ei aina vaan oo samaa mieltä, ainoalta huonolta tuntuneelta radalta 0. Oli vähän haastava rata, jossa tiukkoja käännöksiä ja ehkä otin Karkkia sitten liian napakasti ohjauksiin, sillä se rupesi arpomaan kontaktien kanssa, ei 2o2o:ssa vaan meinasi kääntyä sekä keinulta että A:lta pois, ihan ihme juttu.
Kisojen jälkeen käytiin tekemässä pientä treeniä ja Jattilan pohja teki kepposet. Karkki lähti ponnistamaan takaakiertoon ja tassun alla olikin jäätä. Karkki putosi mutkalla selkä edellä rimaan. Kipeää täytyi tehdä ja selässä selkeä kuumotus tuntui tapahtuman jälkeen. Ensiapuna kylmähoitoa ja viikon verran rauhallista lenkkeilyä, lempeitä venytyksiä jne. Parin päivän jälkeen en enää Karkissa huomannut muutosta entiseen, niin uskallettiin lähteä Tampereelle kisoihin viikko tapaturmasta.
Tampereen kisat sujui tosi hienosti, vaikkei nollia tällä kertaa. Olin tyytyväinen että pääsiäiskisojen epävarmuudesta ei ollut mitään viitteitä, vaan oltiin hyvinkin itsevarmasti samalla radalla. Viimeisellä radalla sitten kävi niin, että Karkki kaatui suorassa putkessa. Sellainen ryminä kävi että mietin tuleeko se sieltä ollenkaan. Tuli onneksi kuitenkin.
Nyt on sitten kahta tapaturmaa hoivattu kotikonstein hieromalla ja venyttelemällä, pitkillä rauhallisilla lenkeillä ja back on trackillä. Eiköhän tämä tästä.
Karkki täytti 9.4. 3 vuotta. Kyllä aika on mennyt nopeasti ja toisaalta sitten tuntuu että Ankkis on ollut mulla aina. Se on kyllä maailman mutkattomin koira. Kun ollaan kotona, se haluaa nukkua vieressä. Se ei reuhaa eikä hötkyä, ja on sellainen huomaamaton ihmisen mieli. Sitten kun mennään kentälle, ei sitä voi olla huomaamatta. Se tekee hommia täysillä, mutta yhtään ylimääräistä kohkaamatta.
Käytiin Pete Huotarin koulutuksessa synttäripäivän kunniaksi ja samaa mieltä hänkin. Karkki toteuttaa erittäin täsmällisesti jokaisen ohjausvihjeen minkä annan. Ihan saa itseään syyttää jos tulee joku virhe. Kiinnitettiin huomiota erityisesti mun katseen suuntaan ja yritettiin poistaa mun käsiä jotka vetää koiraa silloinkin kun ei pitäisi. Mukavaa oli ja hyvä taas vähän saada uutta ajateltavaa.
Agilityn saralla myös vähän uusia tuulia siinä mielessä, että suunniteltiin alustavasti Keksin veljen omistajan kanssa pientä lainakoirakuviota Keksin veljestä Messistä. Parit ekat treenit on alla ja voi että nuo junnukoirat ja niiden tempaukset on ihania, kun ei ihan vielä olla kärryillä siitä mitä ees tapahtuu, mutta kivaa on.
Vähän kirpaisee että treenit ei ole Keksin kanssa, mutta ehkä vähemmän koko ajan. Suurin tuska varmaan Keksin kanssa oli talvella kun kamppailtiin sen kanssa että tuleeko tuosta jalasta mitään. Nyt sitä varmaan jossain määrin hyväksyy että jalka on sellainen kuin on, eikä kenties koskaan kestä lajia vaikka kuinka toivoisin.
Seela on taukoillut agilitystä reilu kuukauden, ja se on aivan mahdoton sininen porsas. Lenkillä vetää pyllyhepulia, roikkuu kengässä ja hihnassa. Huutelee autosta kaikille ohikulkijoille ja egoilee oikein huolella. Näin se oli viimeksikin tauon aikana. Kunhan vielä kelit lämpenee niin eiköhän Sininen Salamakin vähän taas agilityn makuun pääse.
Keksin kanssa elämä alkaa normalisoitua hiljalleen ja tyyppi kulkee lenkeillä sujuvasti mukana ja irti. Sellainen iso muutos omaan lenkkeilykäytäntöön kyllä tullut että enää ei tule päästettyä koiria hulmuamaan heti kun vaan lenkille vaikka autolta lähdetään vaan olen ollut tosi tarkka siitä, että aina olisi hihnalenkkeilyllä lämmitelty lihaksia ja kaikkeen riehumiseen olen suhtautunut melko ankarasti. Kummasti itselläkin hermo lepää kun koirat eivät paahda kahjopäinä pitkin pitäjiä vaikka vapaanaolosta nauttivatkin. Lenkkeilymäärä on lisääntynyt kyllä huimasti Keksin toipumisen myötä. Kun tammikuussa iPhonen mittaama päivittäinen kävelymäärä oli vähän vajaa viisi kilometriä päivässä, niin nyt päivittäinen keskiarvo kiikkuu 8-10 kilometrin välillä.
Keksillä oli ensimmäinen varsin vaivaton juoksukin 13,5 kk vanhana.
Kesälomakin vääjäämättä lähestyy. Perinteisesti aloitan loman toukokuun lopulla. Mukavia suunnitelmia lomalle. Jos Seela nyt sen viimeisen puuttuvan nollan tekee, olisi tiedossa agilityn SM-kisoja, ja muitakin agilitykisoja, ehkä jopa rallitokoakin ja Keksillä australianpaimenkoirien jälkileiri. Viime kesä meni ihan pieleen Keksiä murehtiessa ja karjikset ei ajaneet jälkeä lainkaan. Tämä vääryys pitää kyllä korjata - Seela kun ennätti jo hommassa toissakesänä tosi hyvälle mallille.
Eniten odotan kyllä uimista. Ehdin jo nähdä painajaista että havahduin heinäkuussa siihen etten ollut uinut kertaakaan. Luulen että tämä ei ole enneuni. Koirien ja etenkin Keksin mielestä uimakausi on purojen sulettua auki ja australianvesipuhvelikoira löytyy varmimmin milloin mistäkin ojasta lutraamasta. Vaan lutratkoon mun puolesta sydämensä kyllyydestä,
Pakko sanoa että joko minä olen kunnostautunut tai karjakoirat ovat kunnostautuneet.
Jatin kisoissa 5.3. starttailtiin kurjisten kanssa. Karkilla takana viikkoa aiemmin Kuopiossa oikein hyvävireiset kisat joissa pieniä mokia kummallekin. Odotin jännityksellä Ellin ja Seelan ensimmäistä starttia Hilpi Yli-Jaskarin hyppyradalla. Valitettavasti suoritus keskeytyi ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan, kun Elli loukkasi jalkansa heti alkuradasta ja joutui jättämään leikin kesken.
Siitä sitten siskolle ensiapua ja Seela autoon ja sitten Karkin kanssa radalle. Ajatukset harhaili aina lähtöön asti Ellissä ja sit pitikin jo mennä. Ja kuinkas sitten kävikään.
Ensinnäkin Karkilta tosi rauhallinen lähtö jälleen, pieni kannustava nenäpiippa kuului mutta Karkki keskittyi hienosti hyppäämiseen, pysyi paikalla ja omaan tyyliinsä kauheasti pidättelemättä matkaan. Radan takanurkassa Karkki luki mun (huonon) vekkaukseni viskileikkaukseksi, mutta rauhassa vedin koiran oikeaan suuntaan ja matka jatkui.
Videokuvaajien mukaan viimeisessä putkessa Karkki kaatui ja itse huomasin että kepeillä se hiukan sotkeentui jalkoihinsa, mutta hienosti kokosi itsensä ja puikkasi loppuun. Maaliin puhtaalla radalla.
Jäähylle lähtiessä treenikaveri huikkasi että taisitte voittaa. Minä siihen että eikä voitettu, radalla kävi vaikka mitä. Kannattaisi uskoa treenikaveria.Karkille 0 (-12,84), 1. sija sekä SERT-H... Karkkipää avasi kyllä kolmosten nollatilinsä erittäin tyylillä. Etenemä oli kaikkien kommellusten kanssa 5,07 m/s.
Hyvä kisapäivä jatkui Seelan aginollalla (iiiihan karsea puomin kontakti, josta ois voinut kyllä hyvällä omallatunnolla tuomari antaa vitosen) ja parilla mukavalla 10:llä Karkille. On ne hienot kisakaverit. Ja itsekin tein ihan kelvollista työtä.
6.3. Suomen australiankarjakoirat ry:n vuosikokouksessa Seela valittiin vuoden 2015 parhaaksi agilitykoiraksi neljättä vuotta peräkkäin. Hieno sininen salama vaikka vähän kontakteja loikkiikin.
Nätti ja reipas koira on pienestä aussiesta kasvanut. Ja virallisten tulosten valossa vielä tervekin. 19.2. käytiin luustokuvissa, lonkat A/A, kyynärät 0/0 ja LTV1.
Polven kuulumiset ei sitten olleet ihan yhtä hyviä. Tammikuun lopussa alkaneen ontumisen syyksi varmistui kuvissa murtuma TTA-häkissä. Koko rakenne on nytkähtänyt paikoiltaan ja luutuminen häiriintynyt.
Otimme siis jälleen ottaneet vieläkin rauhallisemmin, Keksi on yksinolot häkkilevossa ettei enää pääse tapahtumaan mitään vahinkoja kun en ole paikalla ja ruokavalioon on lisätty kalsiumia ja d-vitamiinia, ja K-vitamiiniä ja kaliumia ja...
Vointi näyttää tällä hetkellä todella hyvältä. Ontuminen on loppunut ja hiljalleen taas lisätty liikuntaa. Ihan todella lyhyitä hetkiä olen yrittänyt antaa olla kunnon lämmittelyn jälkeen vapaana että totuttelisi pätkissä siihen miltä jalka tuntuu.
Eilistä hetkeä kuvasi hyvin Keksin veljen Mesin omistajan kuvaus Messistä "lentävänä paimentolaismattona"... Keksi oli lähinnä lentävä paimentolais(karva)mato. Mitään jäykkyyksiä tai ontumisia ei lenkkien tai lyhyiden irtipitämisten (tällä hetkellä sellaista 5 minuuttia itse rauhalliseen tahtiin kävellen) jälkeen ole ollut.
Energiamäärän perusteella Keeku kokee olevansa elämänsä kunnossa...
