Olin ilmoittanut Seelan JAT:n kisoihin ja näpsäkästi MEDI3:t aloitti heti aamusta, joten kun 7.15 pääsin töistä, niin puoli tuntia myöhemmin oltiin jo kisapaikalla lämppäilemässä. Seuraavan kerran kun tulee mieleen jatkaa yön valvomisen jälkeen suoraan agikisoihin, uskon harkitsevani vähän tarkempaa.
Tuomarina kisoissa Henri Luomala, jonka radoilla Vääksyssä karjisten mestaruuksissa vasta oltiinkin.
Mulla oli oikeastaan yksi selkeä tavoite näihin kisoihin. Kontaktit. Olen kisoissa liian malttamaton ja arkailen liikkua kontakteilla kuten treeneissä ja kisakontaktit on meillä a) hitaat ja b) epävarmat. Treeneissä voin juosta ihan täysillä ja Seela ottaa itsenäisesti kontaktit, tätä tietysti toivois kisoissakin...
Seela oli taas kun viritetty jousi A-radalle kun lähdettiin. Lähdössä oli vähän sellainen kauhunsekainen tunne, että jos odotutan yhtään enempää niin se lähtee luvatta. Kutsukaamme tätä ratasuoritusta Sininen Pieru -radaksi. Tää oli just niitä ratoja kun koirasta pääsee ääntä ja aivot ja keskittyminen ovat pierun lailla haihtuneet saharaan.
Noh, positiivista, kontaktit! Videolla ei näy, mutta siis A:n jälkeiseen ansaan mentiin. Mietin jo rataantutustuessa että meidän kompastuskivi on tässä, ja valitsin väärän tavan ohjata. Seela ei lähtenyt valssiin mukaan (kön valssi oli myöhässä, eikä muutenkaan ehkä kovin toimiva idea), ja karkas mun pyllistellessä hypyn väärälle puolelle.
Sit käytiin jäähyllä ja kömmittiin Pappa-Golfin takapenkille nukkumaan parisenkymmentä minuuttia, jonka jälkeen käytiin samaa rataa kokeilemassa Soolon kanssa, ja Hylyksi sekin kääntyi esteen neljä jälkeen. Ei meidän yhteistyö ihan ensiyrittämältä ottanut onnistuakseen.
Noh, sit B-rata. Ehkä unet oli tehneet tehtävänsä, mutta paljon paremmilla fiiliksillä meni rataantutustuminen ja muutenkin oli paljon kivempi fiilis radalle astellessa. Olin jotenkin taivahan varma, että Seela pysyy lähdössä, ja videolta katsottuna tilannehan ei todellakaan ollut ihan niin rauhallinen kuin jotenkin itsestä tuntui. Siellä se kuitenkin nökötti kun käännyin katsomaan ja saatiin rauhallinen lähtö siinä mielessä, että itsellä oli ihan hyvä fiilis kutsua koira liikkeelle. Vissiin silmät sen verran haritti yövuoron jäljellä, kun en oikeasti todellakaan huomannut mitään rauhatonta Seelan lähtöfiiliksissä.
Rata sujui ihan mukavasti. Oma ohjaus oli vähän epävarmaa, niin kuin se tuntuu vähän näillä kolmosten radalla olevan. Joten en tehnyt mitään kunnianhimoisia ohjausliikkeitä. Suurin virhe mulla tuli kontakteilla. Mun ei olis pitänyt päästää Seelaa edelle puomille, koska se ei osaa edetä itsenäisesti ja jäädä on-offiin jos olen kauheasti takana, ja A meni sit ihan omaan piikkiin.
Erittäin tyytyväinen olin tosi hienoihin keppeihin, takaaleikkauksia en oo kisoissa kauheesti tehnyt ja oon kisoissa vienyt Seelaa kepeillä muutenkin varovaisesti, nyt oli ilahduttavaa et videoltakin keppien ohjaus näytti reippaalta myös ennen A:ta tehty päällejuoksu oli ihan ok, vaikka lähdin siihen turhan varovasti. Se mikä oli myös äärettömän positiivista oli, että B-radalta tulokseksi kaikkinensa 0 ja hyvällä ajalla (-8,50), tällä tuloksella sijoituttiin neljänneksi. Videon still -kuvassa meneillään ohjauskuvio Sadetanssi Jattilassa...
Eilen en osannut oikeen tästä iloita. Iloitsin siitä, että meidät palkittiin SERT-A:lla... väärin perustein.
Se fiilis kun heräsin päiväunilta (vihdoin kun olin nukkumaan päässyt) ja mulle tuli sellanen olo, että hei, meitä oli 32 kisaajaa, miten SERT saatto siirtyä meille. Sit tarkistamaan säännöt, ja ei kun kisapaikalle palauttamaan plakaattia ja ruusuketta ja yliviivaamaan kisakirjan SERT-merkintää. Inhimillinen erehdys, ei siinä mitään, mutta äh, kun ehti jo iloita niin paljon. Ihan yhtä hyvä rata ja ihan yhtä hyvä koira, en oo millään tavalla pettynyt Seelaan tai meidän suoritukseen, mutta tää "teille SERT, ei ku ei sittenkään!" -näytelmä olis saanut jäädä käymättä.
Tänään on ollut parempi fiilis, ja harmitus on aikalailla hävinnyt. Ihan järjettömän hienosti on tämä syksy agilityssä mennyt. Ollaan startattu yhdeksän starttia ja saatu 5 nollaa, se on niin kova suoritus, et ei voi olla pettynyt yhdestä toimistotyöläisten virheestä. Seelan kanssa on ollut niin makeeta työskennellä ja kisata ja oon myös ylpeä itsestäni, kun oon pystynyt skarppaamaan radoilla onnistumisia toistensa perään. Toivottavasti sitä muistaa tän tunteen, ja onnistumisen riemun ja sen miten ylpeä tuosta koirasta on. Ne sertit tulee ajallaan jos tehdään tiiminä yhtä hyvin töitä jatkossakin.
Lisäksi pitää sanoa, et on meillä kyllä ihania, kannustavia ja myötäeläviä seurakavereita ja ystäviä, joiden kanssa on ihana iloita ja joiden kanssa voi sit jakaa pettymykset myös. Ilman hyvää porukkaa tää olis aika tyhjää tämän lajin kanssa touhuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti