On tullut viime aikoina mietittyä kovasti agilityä ja motivaatiota. Laji tuntuu iskevän harrastajiin aika tiukasti nahan alle ja niin onnistumiset kuin epäonnistumiset koetaan täydellä tunteella. Ja hyvähän se on, siitä intohimosta lajin suhteenhan se kertoo, enkä pidä sitä huonona.
Mutta.
Usein tuntuu että lajissa tehdyt saavutukset olisi vaan niitä nollia. Mitä nopeampia ja mitä kovempaa porukkaa jää taakse, sen parempi. On tietty odotus siitä, että nyt kun minä tämän koiran (paremman kuin edellisen!) otan ja koulutan niin sitten tie on auki näin näin ja näin. Kisaura alkaa tuossa, ja tuolla ollaan kolmosissa. Opetan koiran tasan näin näin ja näin. Olen mustavalkoinen, olen teknisesti tarkka, teen hyvät pohjat jo pennulle ja käyn koulutuksissa. Sit ollaan huipulla. Mittaan, lasken ja suunnittelen. Ura on nousujohteinen.
Agility on laji jossa kilpaillaan muita vastaan. Jos suurista suunnitelmista jokin menee mönkään niin se tarkoittaa todennäköisesti sitä, että häviät niitä kovempia vastaan, niitä vastaan joilla ei tule takapakkeja, ei koulutuksellisesti, ei terveydellisesti, ei motivaation takia. Näyttämisen halu ja epäonnistumisen pelko alkaakin näytellä aika isoa roolia lajia harrastaessa. Ja kun muut voittaa, kun toisen koira pelasti sen ja sen kohdan ja oma ei. Tai kun toikin sai ihan ilmaitteeksi kaiken, kun koira on vaan niin hyvä. Ja meidän aika ois riittänyt siihen ja siihen ilman sitä yhtä rimaa tai kontaktia. Fokus omasta työstä ja tekemisestä häviää ihan äärettömän nopeasti, kun verrokkina on "ne muut".
Ja hyvähän tässä on siis itse kunkin puhua niin kuin tämä koskisi vaan jotain kolmansia persoonia. Mutta nämä on niin tuttuja ajatuksia, eikä edes kaukaa. Ja voi olla että ne samat ajatukset löytyy vielä nurkan takaa nenän edestä ja sit taas mennään. Tulee painetta, tulee näyttämisenhalua, tulee morkkis kun ei osattukaan ja tulee vitutus kun kisoissa ei onnistu. Sitten alkaa ottaa päähän omat koulutusvirheet, miksi en siinä vaiheessa huomannut, että asia x lähtee huonompaan suuntaan. Teinkö silloinkin kun koira ei ollut terässä, vaadinko liikaa, eikö oma pää tule ikinä kestämään vieraan kouluttajan edessä. Oon varmaan ainut joka kerta toisensa jälkeen treeneissä näyttää vaan niitä asioita joita ei osaa. Musta ei oo tähän, koirasta ei oo tähän. Seuraavan koiran kanssa otan tän huomioon.
Tulee ihan todella raskas olo palata noihin fiiliksiin. Muistan tulleeni niin Mallan kuin Seelankin kanssa joskus itkien treeneistä, kun olin niin pettynyt itseeni, ja siihen etten saanut näytettyä edes välähdystä siitä, minkä tiesin meidän osaavan. Onneksi peli on lyöty aina tavalla tai toisella poikki siinä vaiheessa.
Kun Mallan kanssa paine alkoi käydä omien korvien välissä kovaksi, niin se sairastui. Jouduin pohtimaan ison leikkauksen ja koiran lopettamisen välillä. Ja mitä mä siinä vaiheessa kuitenkin jossain takaraivossa murehdin, oli että ei oo totta, mä joudun lopettamaan agilityn. Meillä ei oo kun yks nolla (Laukaasta muuten, ja vuosi oli 2010, marraskuun 28.11. ja hävittiin Kiialle ja Ramsekselle tosi vähän ja sijoituttiin toisiksi), ja mitäs nyt.
Agility oli pakko jättää taakse. Kesällä 2011 Malla leikattiin ja vielä ennen leikkausta pidin mahdollisena että Malla ei tuu enää kotiin.
Sit kevättalvella 2012 Seela meinasi kuolla synnytykseen, istuttiin Carinan kanssa ja jaettiin pieni lasipullollinen jaffaa, eikä auttanut kun odottaa. Kesällä 2013 mä elvytin kauhuissani Karkkia hiekkakentällä, kun se oli jo kylmä ja sininen, ja olin varma että siihen ei enää henkeä saa. Sillä, ketkä meitä parempia on, ei yhtäkkiä ollut mitään merkitystä.
En toivo kellekään, että koira hajoo käsiin, tai että joutuu luopumaan harrastuksesta, enkä toivo tietenkään että kukaan joutuu koiraansa menettämään. Mutta niinä hetkinä kun laji ottaa vallan olis hyvä muistaa ne alkuperäiset syyt harrastaa tai ylipäätään pitää koiria. Ei kentälle mennä sen takia, että pääsis syyttämään itseään, tai että sinne mennään epäonnistumaan ja luovuttamaan. Eikö sinne pitänyt mennä pitämään hauskaa? Oppimaan uutta? Tekemään juttuja joita ei tiennyt pystyvänsä ja pysähtyä kattomaan kun joku hetki radalla osuu just kohdalleen ennen kuin pakka hajoaa taas atomeiksi. Sehän on just niin kuin pitää. Virheet ja mokat kuuluu lajiin. Niitä pitää tehdä kuukausikaupalla. Jopa vuositolkulla, eikä ne silti lopu. Tulee aina uusia. Mutta onko sen pakko olla niin masentava tai lannistava juttu? Eikö se oo päinvastoin lohdullista ja helpottavaa, että näin tää menee, ei pelkästään mulla vaan kaikilla. Eikö siinä vaiheessa vois kääntää katseen pois siitä mikä menee päin persettä ja kattoa sitä mikä ei mene. Että vaikka kaikki yritykset johonkin radanpätkään epäonnistui, niin hah, uskalsin yrittää enkä luovuttanut jo ennen yritystä.
Muistas huumorin ja leikillisyyden. Ja sen sijaan, että menis hallille tekee niitä juttuja mitä pitäs tehdä suunnitelmien mukaan, tekiskin jotain sikasiistiä. Yksi parhaita agitreenejä aikoihin oli viime viikolla Saijan kanssa, kun kentällä oli putkia ja hyppy siellä täällä, puolikkaat kepit. Tehtiin ihan mitä sattuu, ja ihan sama mitä koirat teki tai menikö ne just sinne, ne sai palkkaa. Tehtiin lyhyitä, ei-suunnitelmallisia juttuja. Ja koirilla oli hauskaa ja ohjaajilla oli hauskaa.
Sit lauantaina Katja Ojansivun koulutuksessa olisin halunnut mennä rataa mutta tajusin ettei oikeesti tartte, mä tartten neuvoja kouluttamiseen. Tehtiin yhtä hyppyä kolmosluokan koiralla, opetettiin ja harjoiteltiin palkan suuntaa. Eikä se ollut mikään epäonnistuminen, että se treeni meni niin. Miksi olisi? Oishan se ollut siistiä päästä vetämään se rata nollana ja saada kehuja ja ihailua (:D) osakseen, en mä sitä sano. Mutta sillon fokus olis ollut taas väärä.
Maanantaina Tiia Vitikaisen koulutuksessa sit 28 estettä, jotka piti vetää oikein, ei miten sattuu, ja tehdä töitä. Ei se ollut nolla ja silti joku vaan natsasi niin kuin piti. Seela teki täysin kuten ohjattiin, täysin niin kuin sen olen kouluttanut, juuri sillä intensiteetillä kun se parhaimmillaan tekee töitä. Yhden radan aikana näytettiin tasan se mitä osattiin (ja mitä ei) ja kun sitä katsoo, niin sitä osaamista onkin paljon. Vaikka joskus on pakko palata alkuun, ja vaikka joskus ei tuu mistään mitään. Jos ei ois sen kymmenen kertaa jäätynyt kun kouluttajan edessä jännittää, tai lentänyt kisoissa perseelleen tai heittänyt eräänkin bluumerleaussien kanssa varsinaisen päällejuoksun radalla, ei ilman niitä hetkiä tule niitä toisenlaisiakaan hetkiä.
Ja kun oppis poimimaan sen mikä on tärkeää ja sen mikä on hyvää, niin lopulta ei oo paskankaan väliä enää niillä muilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti