Haukkuvaaran valmennukset 1 & 2

Haukkuvaarassa ( http://www.haukkuvaara.fi/) alkoi viiden viikon Tiia Vitikaisen vetämä valmennusryhmä.
18.11. päästiin Seelan kanssa tuuraamaan Annaa ja Pipsaa ja kun sitten eilen iltavuoro vaihtui aamuksi ja uusi lista näytti vihreää valoa, niin Seelan kanssa nyt sitten tehdään neljän viikon valmennusmatka agilityn ihmeellisessä maailmassa. Vaikka edellinen postaus jo lyhyesti kuittasikin 1. treenin, niin laitetaas nyt vähän tarkemmin.

Ensimmäisenä tehtiin pientä itsetutkiskelua, tavoitteista ja muutenkin.

Päätavoite tämän koiran kanssa oli oikestaan vaikeaa miettiä. En vielä tiedä enkä osaa ajatella mihin kaikkeen meistä ehkä joskus on, joten konkreettinen ja mahdolliseksi näkemäni ja ylöskirjaamani tavoite on Seelan valioituminen agilitystä.

Muut tavoitteet on ohjaajan parempi liikkuminen, käännösten parantaminen, ohjaajan teknisen osaamisen ja rohkeuden parantaminen. Ja nää kaikki tavoitteet varmaan yhdessä olis sitä, että päästäisiin tekemään hyvää, nopeaa, rohkeaa ja hauskaa agilityä, jossa koiran on helppo lukea ohjaajaa ja jossa kumpikin hoitaa tonttinsa yhtä hyvin (ja kumpikin hoitaisi ne hyvin).

Tavoitteiden tiellä on varmaan ensisijaisesti etenkin kisoissa näkyvä ohjaajan jännitys, joka nostaa koiran vireen sfääreihin ja sitten meistä tulee semmoinen pelasteleva, toisilleen karjuva akkapari joka ei puolin ja toisin a) hoida omaa tonttiaan b) luota siihen että toinen hoitaa. Katsokaa vaikka se nollavoittorata ( https://www.youtube.com/watch?v=AqEZmqTLlEk ) , niin tämä näkyy aika konkreettisesti.

No se mikä on positiivista on se, että mehän tehdään näistä puutteista huolimatta tosi hyvää tulosta. Joku varmuus täytyy olla olemassa, vuosi sitten noustiin kolmosiin, meillä on 46 starttia kolmosissa, 13 nollatulosta, joka sisältää 3 x tuplat. Jotenkin pystytään pakka saamaan sen verran kasaan. Ehkä se on sitä että tunnen koiran ja tiedän miten se pitää viedä silloinkin kun nupit ja volyymi on kaakossa. Koen että tietyllä tavalla mun ja Seelan paketti on kasassa ja tunnen koirani hyvin. Seela on hyvin oppinut tai hyvin koulutettu monilta osin.

Ja agility on siis meistä molemmista mukavaa. Vaikka on tavoitteita, niin se ei oo se pääasia. Pääasia on ollut ja tulee olemaan se, että homman pitää olla mukavaa ja motivoivaa kummallekin.

18.11. ratapiirros, Tiia Vitikainen

 Ensimmäisellä kerralla käytiin läpi lähinnä ohjaajien tekniikkaosaamista.

3 ennakoiva valssi
4 pakkovalssi-valssi
5 vastaanottovalssi
7 takaakierto-niisto
8 pakkovalssi-valssi
10-13 ennakoivat, peruuttavat valssit, ohjaaja liikkuu metrimerkintojen 6-8 välissä koko ajan, eikä lähde mutkittelemaan
14 vastakäännös
15 takaakierto-niisto
17-18 persjättö
20 vastaanottovalssi
21-24 pakkovalssi-valssit
26 takaakierto
27 (toim. huom. 27 ratapiirroksessa väärällä puolella) linjaus


Ja sitten mitä huomattiin ja opittiin...

- Aino oppi ylipäätään tekniikan pakkovalssi-valssi, käytti sitä ensimmäistä kertaa ja sehän sujui just eikä melkein.
- persjättöjen kanssa ongelmana on varmasti (ja tiedetysti) ollut väärä ajoitus ja periaatteessa väärä valmisteleva osuus. Liike ja katse vie koiran esteen yli, mutta vastaanottava puoli jo valmiina "ylhäällä" reilusti ennen hyppyä, jolloin koira voi ennakoida mihin ohjaaja sen tahtoo. Saatiin varmaan meidän historian paras perjsjättö aikaiseksi. Jee.
- en ollut myöhässä, uskotaan nyt kun sanotaan, että syynä se, että tekninen osaaminen on riittävän hyvää. Lähden periaatteessa tarpeeksi ajoissa liikkeelle ja osaan tehdä perustekniikat aikalailla hyvin. Pientä viilausta tietysti löytyy aina.
- Pelkällä vedolla 21-24 ei ole Seelalla muistissa. Voi että, se oli ensimmäisiä "oikeita" juttuja mitä Seelalle tehtiin ja eipä ole tullut pidettyä yllä. Kuten ei paria muutakaan juttua, jos oikein ajatellaan (ja niitä paria juttua *sylkkäri* jota ei oo koskaan oikeesti tullut opetettua. )
- Rytmitys toimi ja ylipäätään yhteistyö koiran kanssa toimii hienosti. Näinhän se on.
- Rohkeutta vaan itselle lähteä tekemään ja koittamaan!

2. Treenikerta 25.11.2013, rata Tiia Vitikainen

Esteosaamisen asioita. Rimat oli tapissa. Pieni haittatekijä oli Mallan lenkillä rampauttava ohjaaja, jonka oikea pohje oli tuhannen päreinä... hyvin silti selvittiin.

Aloitettiin putki-puomi erottelulla, koiraa pidettiin niiden välissä ja pelkällä suullisella käskyllä pyrittiin saamaan koira oikealle esteelle. Ja Seelahan lähti puomille (ei tosin rohjennut juosta loppuun asti kun en lähtenyt mukaan) ja sitten myös putkeen. Sanallinen erottelu löytyy siis.

Sitten tehtiin pyöreä valkoinen rata. Ensin sainkin koiran putkeen, kun 4 käännös levisi, eikä käskyä tullut. Kun käsky tuli, niin koira korjasi välittömästi puomille. Hieno Seela!

Pyöreä musta rata:
Muurin palikat olivat herkillä lentämään ja pituuden päällejuoksu hankala, Seela lähtee ohjaajan mukaan, ei lukita pituutta. Hyppää korrektisti ja sujuvasti esteet.

Valkoiset neliöt:
Kepeille tehtiin leijeröinti "käännetyllä pakkovalssilla" eli ohjaaja juoksee esteen 6 puolelta, mutta esteen kohdalla vaihtaa suunnan peruuttamiseksi, josta niistää koiran kepeille. Seela teki just eikä melkein, kun käännyin. Jos kääntyminen tuli myöhään, ohjaajan liike vei koiran (ihan oikein) putkeen. Toimi superhyvin.

Mustat neliöt:
A:lla koira tuli läpi. Miksipä: a) vire oli tosi korkea kun oli saatu rallittaa b) ohjaaja jäi paljon jälkeen. Kappas, kuulostaapa kovin paljon meidän kisaradoilta.
Vastaanottovalssi 5 tuntui vaikealta rytmittää, eka yritys sai koiran sinkoamaan okserin kautta renkaalle (hyvä Seela!) sitten jo päästiin keinulle, josta päällejuoksun kautta maaliin.

Ja lopputulema:
- Koiralla on olemassa putki-kontaktierottelu melkolailla vahvana
- Rimojen kanssa ei ongelmaa
- Korkeaa muuria tulisi harjoitella
- Pituuden harjoittelua pitäisi lisätä
- Kepeille hakeutuminen treenattavaksi asiaksi, hullujen juttujen opettaminen kepeillä!
- Koira aavistuksen ohjaajahakuisempi kuin estehakuisempi, mutta periaatteessa tasapaino on hyvä
- Meidän työskentelyssä on paljon positiivista: koiralla hyvä koulutustaso, hyvä vire, ja hyvä rytmi, näkee kuulemma että ohjaaja tietää koiransa.

KONTAKTIT
- Seelalla on treenikontaktit ja kisakontaktit
- Kisakontaktit muutettava treenikontakteiksi. PISTE.
- Yhden tavoitteen taktiikka: seuraavien kisojen tavoite vain treenikontaktit ja treenifiilis.

Tätä siis tavoittelemme sunnuntaina Jyväskylässä ja itsenäisyyspäivänä Joensuussa.

Niin joo, Karkin päänmenoksi suunnitteilla keppien takaperinketjuttaminen sitten kun se aika on. Jännää.

MUITA KUULUMISIA

Päätin myös näin veronpalautusten alla, että en aio uhrata ajatustakaan sille paljon lajiin on tänä
vuonna mennyt rahaa. Tai koiriin. (muuten ajatusrimpsu alkaisi: Karkki 1200e, lennot 300e, lekurikäynnit, fyssarit, kisat, bensat, vaatteet, lelut, kaksi valmennusryhmää, muut koulutukset... joooooooo, ei. )

Seelalle varattu virallinen selkäkuvaus 13.12. ja Mallalle sterkkaus 10.12.
Lisäksi koko kolmikko menee osteopaatille Tammikuussa. Nämäkin selkeästi ilmaisia toimituksia kaikki.

Jaa... mikä motivaatio?

On tullut viime aikoina mietittyä kovasti agilityä ja motivaatiota. Laji tuntuu iskevän harrastajiin aika tiukasti nahan alle ja niin onnistumiset kuin epäonnistumiset koetaan täydellä tunteella. Ja hyvähän se on, siitä intohimosta lajin suhteenhan se kertoo, enkä pidä sitä huonona.

Mutta.

Usein tuntuu että lajissa tehdyt saavutukset olisi vaan niitä nollia. Mitä nopeampia ja mitä kovempaa porukkaa jää taakse, sen parempi. On tietty odotus siitä, että nyt kun minä tämän koiran (paremman kuin edellisen!) otan ja koulutan niin sitten tie on auki näin näin ja näin. Kisaura alkaa tuossa, ja tuolla ollaan kolmosissa. Opetan koiran tasan näin näin ja näin. Olen mustavalkoinen, olen teknisesti tarkka, teen hyvät pohjat jo pennulle ja käyn koulutuksissa. Sit ollaan huipulla. Mittaan, lasken ja suunnittelen. Ura on nousujohteinen.

Agility on laji jossa kilpaillaan muita vastaan. Jos suurista suunnitelmista jokin menee mönkään niin se tarkoittaa todennäköisesti sitä, että häviät niitä kovempia vastaan, niitä vastaan joilla ei tule takapakkeja, ei koulutuksellisesti, ei terveydellisesti, ei motivaation takia. Näyttämisen halu ja epäonnistumisen pelko alkaakin näytellä aika isoa roolia lajia harrastaessa. Ja kun muut voittaa, kun toisen koira pelasti sen ja sen kohdan ja oma ei. Tai kun toikin sai ihan ilmaitteeksi kaiken, kun koira on vaan niin hyvä. Ja meidän aika ois riittänyt siihen ja siihen ilman sitä yhtä rimaa tai kontaktia. Fokus omasta työstä ja tekemisestä häviää ihan äärettömän nopeasti, kun verrokkina on "ne muut".

Ja hyvähän tässä on siis itse kunkin puhua niin kuin tämä koskisi vaan jotain kolmansia persoonia. Mutta nämä on niin tuttuja ajatuksia, eikä edes kaukaa. Ja voi olla että ne samat ajatukset löytyy vielä nurkan takaa nenän edestä ja sit taas mennään. Tulee painetta, tulee näyttämisenhalua, tulee morkkis kun ei osattukaan ja tulee vitutus kun kisoissa ei onnistu. Sitten alkaa ottaa päähän omat koulutusvirheet, miksi en siinä vaiheessa huomannut, että asia x lähtee huonompaan suuntaan. Teinkö silloinkin kun koira ei ollut terässä, vaadinko liikaa, eikö oma pää tule ikinä kestämään vieraan kouluttajan edessä. Oon varmaan ainut joka kerta toisensa jälkeen treeneissä näyttää vaan niitä asioita joita ei osaa. Musta ei oo tähän, koirasta ei oo tähän. Seuraavan koiran kanssa otan tän huomioon.

Tulee ihan todella raskas olo palata noihin fiiliksiin. Muistan tulleeni niin Mallan kuin Seelankin kanssa joskus itkien treeneistä, kun olin niin pettynyt itseeni, ja siihen etten saanut näytettyä edes välähdystä siitä, minkä tiesin meidän osaavan. Onneksi peli on lyöty aina tavalla tai toisella poikki siinä vaiheessa.

Kun Mallan kanssa paine alkoi käydä omien korvien välissä kovaksi, niin se sairastui. Jouduin pohtimaan ison leikkauksen ja koiran lopettamisen välillä. Ja mitä mä siinä vaiheessa kuitenkin jossain takaraivossa murehdin, oli että ei oo totta, mä joudun lopettamaan agilityn. Meillä ei oo kun yks nolla (Laukaasta muuten, ja vuosi oli 2010, marraskuun 28.11. ja hävittiin Kiialle ja Ramsekselle tosi vähän ja sijoituttiin toisiksi), ja mitäs nyt.
Agility oli pakko jättää taakse. Kesällä 2011 Malla leikattiin ja vielä ennen leikkausta pidin mahdollisena että Malla ei tuu enää kotiin.
Sit kevättalvella 2012 Seela meinasi kuolla synnytykseen, istuttiin Carinan kanssa ja jaettiin pieni lasipullollinen jaffaa, eikä auttanut kun odottaa. Kesällä 2013 mä elvytin kauhuissani Karkkia hiekkakentällä, kun se oli jo kylmä ja sininen, ja olin varma että siihen ei enää henkeä saa. Sillä, ketkä meitä parempia on, ei yhtäkkiä ollut mitään merkitystä.

En toivo kellekään, että koira hajoo käsiin, tai että joutuu luopumaan harrastuksesta, enkä toivo tietenkään että kukaan joutuu koiraansa menettämään. Mutta niinä hetkinä kun laji ottaa vallan olis hyvä muistaa ne alkuperäiset syyt harrastaa tai ylipäätään pitää koiria. Ei kentälle mennä sen takia, että pääsis syyttämään itseään, tai että sinne mennään epäonnistumaan ja luovuttamaan. Eikö sinne pitänyt mennä pitämään hauskaa? Oppimaan uutta? Tekemään juttuja joita ei tiennyt pystyvänsä ja pysähtyä kattomaan kun joku hetki radalla osuu just kohdalleen ennen kuin pakka hajoaa taas atomeiksi. Sehän on just niin kuin pitää. Virheet ja mokat kuuluu lajiin. Niitä pitää tehdä kuukausikaupalla. Jopa vuositolkulla, eikä ne silti lopu. Tulee aina uusia. Mutta onko sen pakko olla niin masentava tai lannistava juttu? Eikö se oo päinvastoin lohdullista ja helpottavaa, että näin tää menee, ei pelkästään mulla vaan kaikilla. Eikö siinä vaiheessa vois kääntää katseen pois siitä mikä menee päin persettä ja kattoa sitä mikä ei mene. Että vaikka kaikki yritykset johonkin radanpätkään epäonnistui, niin hah, uskalsin yrittää enkä luovuttanut jo ennen yritystä.

Muistas huumorin ja leikillisyyden. Ja sen sijaan, että menis hallille tekee niitä juttuja mitä pitäs tehdä suunnitelmien mukaan, tekiskin jotain sikasiistiä. Yksi parhaita agitreenejä aikoihin oli viime viikolla Saijan kanssa, kun kentällä oli putkia ja hyppy siellä täällä, puolikkaat kepit. Tehtiin ihan mitä sattuu, ja ihan sama mitä koirat teki tai menikö ne just sinne, ne sai palkkaa. Tehtiin lyhyitä, ei-suunnitelmallisia juttuja. Ja koirilla oli hauskaa ja ohjaajilla oli hauskaa.

Sit lauantaina Katja Ojansivun koulutuksessa olisin halunnut mennä rataa mutta tajusin ettei oikeesti tartte, mä tartten neuvoja kouluttamiseen. Tehtiin yhtä hyppyä kolmosluokan koiralla, opetettiin ja harjoiteltiin palkan suuntaa. Eikä se ollut mikään epäonnistuminen, että se treeni meni niin. Miksi olisi? Oishan se ollut siistiä päästä vetämään se rata nollana ja saada kehuja ja ihailua (:D) osakseen, en mä sitä sano. Mutta sillon fokus olis ollut taas väärä.

Maanantaina Tiia Vitikaisen koulutuksessa sit 28 estettä, jotka piti vetää oikein, ei miten sattuu, ja tehdä töitä. Ei se ollut nolla ja silti joku vaan natsasi niin kuin piti. Seela teki täysin kuten ohjattiin, täysin niin kuin sen olen kouluttanut, juuri sillä intensiteetillä kun se parhaimmillaan tekee töitä. Yhden radan aikana näytettiin tasan se mitä osattiin (ja mitä ei) ja kun sitä katsoo, niin sitä osaamista onkin paljon. Vaikka joskus on pakko palata alkuun, ja vaikka joskus ei tuu mistään mitään. Jos ei ois sen kymmenen kertaa jäätynyt kun kouluttajan edessä jännittää, tai lentänyt kisoissa perseelleen tai heittänyt eräänkin bluumerleaussien kanssa varsinaisen päällejuoksun radalla, ei ilman niitä hetkiä tule niitä toisenlaisiakaan hetkiä.

Ja kun oppis poimimaan sen mikä on tärkeää ja sen mikä on hyvää, niin lopulta ei oo paskankaan väliä enää niillä muilla.

Seela rakkain 5-vuotta 14.11!

Maailman paras Sininen Salama täytti viisi vuotta! Kuvissa poikkeuksellisesti matkan varrelta meistä. Seela kun ei ole ihan vaan koira, se on Minun Koira. 

Kesä 2013

Kuopion nollarata 2013

SM-kisoissa 2013

Ensikertaa paimenessa 2013

Vasta ihan pienenä 2009

Seela ja poikansa Ege 2012 (vähän on ohjaaja kaventunut sittemmin...)

Laiskan päivittäjän tunnustukset

Kuten harvat seuraajani arvannevatkin, edelliset kolme postausta on kirjoitettu yövuoron pimeinä hetkinä ja jälkijunassa. Mutta ovatpahan nyt ylhäällä ja muistissa.

Ollaan vietetty nyt tietyllä tavalla hiljaiseloa, mulla on ollut töissä melkoista hulinaa ja vuoden päätavoitteet on saavutettu joten hetkeksi ollaan jätetty kisat vähemmälle, keskitytty mukavien juttujen treenailuun, Karkin ja Seelan kanssa jäljestetty, ja pääsipä Mallakin jäljelle tuossa taannoin, ja otettu ilo irti sateisesta syksystä.

Karkki täyttää pian 7kk, Seela 5 vuotta ja Malla täytti kahdeksan. Aika kivasti kolmikko on hitsautunut yhteen. Mallan verikorvan ollessa kipeä tapahtui semmoinenkin ihme, että akat ottivat yhteen. Viime kerrasta olikin varmaan se kaksi vuotta aikaa. Ei mitään isompia havereita, kunhan paljon ääntä (tietysti myöhään illalla) ja kun karjasin itse väliin että nyt riittää niin hyvä etteivät juosseet pöydän alle päällekäin turvaan hirveää omistajaansa. Karkin ollessa yövuoron jälkeen Ellin luona hoidossa pistivät tytöt lempeäksi hammaspainiksi entiseen tapaan, Karkin ollessa paikalla Seelan ja Mallan keskinäiset leikit ei oikeen onnistu.

Seelan kanssa on jatkettu Kurkisen Kimin valmennuksissa ja koira kulkee sairaan hyvin, ohjaaja sitten aina ei. Vaan kyllä sitä huomaa silti monessa miten paljon on mennyt eteenpäin. Tekninen osaaminen ja liikkumisen varmuus on parantunut huimasti, vaikkei nyt missään nimessä voi sanoa, että näiltä osin olisin vielä siellä missä toivoisin. Mitä varmemmin ja rohkeammin ohjaan, sitä varmemmin ja lujempaa menee Seela, ja motivaatio pitää kehitys noususuhdanteisena on kyllä kova.

Karkkikin on kehittynyt hurjasti, jäin ehkä itse turhan pitkäksi aikaa kiinni ajatukseen ettei leikki maita, kun hampaiden vaihtuessa leikki tyssäsi hetkeksi kokonaan. Nyt pennusta oikeen näkee, kuinka se nauttii leikkimisestä ja sen asenne leikkimiseen on ihana. Kahden lelun leikillä saan jopa leluja itseäni lähelle, mutta auta armias jos heittää esim. pallon palkaksi. Juuri maanantaina todistettiin tilannetta jossa Karkki häippäsi hakualueelta pallo suussa aivan omia reittejään rallattamaan pallo suussa eikä ihan hirveesti ees kiinnostanut vaikka mentiin sitten Aijan kanssa pentua piiloon. Pitäisi oikeasti ottaa työn alle tuo lelujen palautus. Seuraavaan päivitykseen mennessä olen toivottavasti tehnyt asian eteen jotain.

Karkin papereista ei ole kuulunut vieläkään mitään. Eikä juoksuista sen puoleen. Pari kertaa Malla on sitä melko kiinnostuneena haistellut, mutta saas nähdä. Kasvupyrähdyksiäkään en ole huomannut ja vielä säkä on Seelaa matalammalla. Meditoive siis elää vahvasti edelleen.

Hirveän kiva ja ihana pentuhan se on. Pöhinäkausikin on helpottanut.

Mallan korva on tuottanut harmaita hiuksia mutta on ehkä aavistuksen mennyt parempaan. Mallan kanssa treenailut on olleet tauolla, ja ollaan keskitytty lenkkeilyyn. Jalka on hyvässä kunnossa ollut nyt jo pidempään ja toivottavasti pysyykin sellaisena.

Veronpalautuksista on vähän suunnitteilla asioita koirien päänmenoksi. Seelalta pitäisi tutkia selkä ja Mallalta poistaa kohtu. Silmätutkimukset varmaan touhutaan yhtä aikaa sitten kun Karkillekin se tulee ajankohtaiseksi ja löydetään sopiva joukkotarkki. Ja kunhan Karkin paperit tulisi. Nih. Damn you VDH.

Karkista muuten pienen pieni tokovideo:


Ja vielä ytimekkäämpi agilityvideo: