Tällä viikolla tuli neljä viikkoa leikkauksesta täyteen. Toipuminen on edennyt tosi hyvin, mutta tuli myös muistutus vielä siitä, miten pienestä voi tässä vaiheessa kaikki olla kiinni.
Maanantaina annoin Seelan ja Mallan hammaspainia sängyssä kun meno oli rauhallista eikä kummalla tuntunut olevan mitään halua kuin vähän nujuta. No niinpä niin, Malla sitten teki leikkipompun taaksepäin ja leikattu jalka lipesi sängystä. Malla ärähti Seelalle saman tien ja painalsi häkkiin käyttämättä leikattua jalkaa.
Muutaman sekunnin aikana ehtii miettiä aika montaa asiaa. Päällimmäisenä kauhu, että nyt se meni rikki. Ja että se meni rikki koska mä annoin niiden painia sängyllä enkä viheltänyt peliä poikki, kuten aiemmin, vaan koska on säälittänyt se, että en haluaisi leikkiä. Että miten voi ihminen olla tyhmä, ja tuhota sen kaiken mitä on neljän viikon aikana saavutettu. Ja se, että oliko tää kaikki tässä, nyt.
Silleen aavistuksen ääni väristen kutsuin Mallan häkistä ja se tuli sieltä käyttäen leikattua jalkaa ihan normaalisti. Käytin sen ulkona, liikkeessä ei mitään selkeää eroa. Illalla oltiin Seelan kanssa treeneissä ja Malla hoidossa, eikä jalasta huomaa mitään outoa. Annoin illalla isomman annoksen särkylääkettä. Kaikki tuntuu olevan ok, mutta hyvin tarpeellinen muistutus siitä, miten pienestä se vielä tässä vaiheessa voi olla kiinni. Jalka lipesi sängyn reunalta. Olen kuullut tapauksesta jossa TTA-leikattu koira on tässä vaiheessa jo päästetty hihnasta vapaaksi juoksemaan. Ei se vaadi kun pienen lipeämisen tai virhearvioinnin, ja ollaan lähtökuopissa - tai oikeastaan vielä siitäkin huonommassa jamassa. Ei kai yhtä niveltä voi määräänsä enempää myöskään operoida.
Noh, otettiin tiistai sitten rauhallisemmin ja keskiviikkona pakkasin uikkarit ja koirat ja mentiin rannalle. Tää oli selkeesti Mallalle pahin paikka kuntoutuksessa - päästä ihanalle rannalle ja joutua olemaan hihnassa. Seela juoksi rundia ympärillä, eikä voinut sekään oikeen käsittää miksi ei lähdetty kolmisin uimaan niin kuin aiemmin. Kävelytin Mallaa rantaviivaa pitkin rauhalliseen tahtiin ja yritin katsoa että käyttäisi leikattua jalkaa hyvin. Pidettiin taukoja ihan reilusti. Kerran annoin Mallan koettaa uimistakin kun se hihna pitkällä syvempään veteen nojasi, mutta vielä ei ole tarpeeksi polvi kunnossa, jotta uima-asento olisi oikea, joten jäi pieneksi pyrähdykseksi. Seelan kanssa uitiin sitten pieni rundi kahdestaan Mallan kelliessä rantahiekalla.
Torstaina oltiin sitten fysioterapiassa nro. kolme. Jalannostoharjoituksesta on siirrytty kotona temppuiluun nyt kun polvi alkaa kantaa. Malla nostaa siis etutassuaan, peruuttelee ja lisäksi tehdään jatkossa fyssarin neuvomaa peruuta, istu, luoksetulo -yhdistelmää, jossa saadaan vähän voimaharjoitusta siihen lähtöön. Kivempaa tämä oli Mallalle kuin itse käsin jumppaaminen. Kokeiltiin myös jumppapallon kanssa tehtäviä painonvarausharjoituksia ja tasapainolautaa. Ohjeet saatiin ns. rinnekävelystä ja lopuksi Malla kävi vielä vesialtaassakin. Nyt sieltä alkoi löytymään semmoista pitkää hyvää askeltamsita.
Illalla huomasi kyllä, että oli ollut fysioterapiassa rankempaa kuin ennen, jalassa pientä jäykkyyttä. Tästä fysioterapeutti varoittelikin kyllä. Iltalenkillä Malla selkeästi kaipasi lepotaukoja vaikka lenkki ei pitkä niihin verrattuna, mitä jo tehdään, ollut. Illalla sitten telkkarin ääressä pidin pitkät venyttely ja rentoutusharjoitukset Mallalle ja se tuntui auttavan, perjantaina epäpuhtautta ei enää nähnyt.
Pitää vaan muistaa edetä rauhassa. Neljä viikkoa on lyhyt aika, ja siihen nähden että on koiria jotka edelleen tässä vaiheessa paranemista selkeästi vielä ontuvat, on Mallan kuntoutus edennyt enemmän kuin hyvin.
Muutama kuva vielä syksyisestä metsästä:
