Viikko on kulunut

On ollut omituinen viikko ilman Miinaa, surullinen mutta myös helpottunut - Miinan sairastaminen on ollut todella raskasta, paljon raskaampaa kun nyt, kun tietää että Miinalla on hyvä olla. Mutta on tässä opettelemista, minulla ja Mallalla.

Malla on ollut omituinen, se aloitti juoksun 27. päivä, ja osasyy voi olla siinäkin, mutta luulen, että eniten tämä on sitä, että sen on outo olla. Malla on ottanut Miinan tehtäviä itselleen, se nukkuu jaloissa, tulee viereen, seuraa lenkillä lähellä. Ja välillä sillä on ihan Miinan katse. "Mie olen tässä, elä unoha". Olisi niin paljon raskaampaa ilman Mallaa.

Tänään mentiin treenaamaan, Ikeantuliaisena tultu frisbee oli kokeilussa ja osoittautui mieleiseksi. Teki hyvää nauraa ja riehua. Ensimmäinen tokotreeni ilman Miinaa, ja toko varmaan tulee aina pysymään lajina, josta tulee Miina mieleen. Se oli meidän juttu, ja rakastin niin paljon treenata Miinan kanssa. Sen katse seuratessa oli parasta, kaikki sen olemuksessa.

Noh, Malla oli siis tosi hauska, en muista kyllä mitä tehtiin, eteenmenoja ja leikittiin frisbeellä, jotain jääviä ja luoksetuloja. Mallalla oli sen uusi back on trackin mantteli päällä - se muuttui mieluiseksi pitää kun löysin selästä hännänmentävän reiän, jotta neiti saa kulkea lippu korkealla. Sanoin sitä akaksi, pikku-akaksi vasta tosin.

Elämä jatkuu, aluksi tuntui, että tuskallisen hitaasti, mutta sitäkin varmemmin. Ainakin tässä vaiheessa tuntuu, että ei näin isoa surua osaa edes surra oikein, kun on vaan niin onnellinen siitä, että Miina oli minun.